Nyt vapun aikaan tulee taas samat tunteet pintaan kun muina "pakollisina" juhlapäivinä ja samalla tarve avautua vaan näistä asioista.

Olen aina tuntenut yksinäisyyttä ja etenkin vappuna, juhannuksena ym. Tuntuu, että kavereillani on kuviot ja suunnitelmat olleet jo tosi aikaisin valmiina omissa piireissään (esimerkiksi tuttavaperheidensä kesken) ja olen todella usein jäänyt kuin nalli kalliolle itsekseni vailla seuraa.

Luonteeltani olen todella seurallinen ihminen ja kaipaisin muiden ihmisten seuraa usein. Olen yrittänyt tutustua ihmisiin, mutta en vaan jotenkin ole löytänyt sellaista sielun siskoa kenen kanssa olisin super läheinen.

En tarkoita, että nykyiset kaverini eivät kelpaisi, vaan en ehkä ole löytänyt sellaista henkilöä kuka ymmärtäisi minua täysin ja kenen kanssa automaattisesti viettäisi kaikkia synttäreitä ym. Näiden kavereiden kanssa tulee nähtyä ehkä kerran kuukaudessa. Kummallakaan osapuolella ei ole niin paljoa energiaa, että kokisimme tarvitsevamme toisiamme kauhean usein, niin läheisiä emme ole.

Olen tällä hetkellä 24-vuotias ja olen koko elämäni tuntenut yksinäisyyttä tietyllä tavalla. Lähimmällä ystävälläni lapsuudessani oli vielä minua läheisempi ystävä ja heidän perheensä oli keskenään tuttavia. He viettivät näitä merkkipäiviä aina yhdessä mutta minua ei kutsuttu useinkaan paikalle. Tuntuu siis, että olen ollut se B vaihtoehto aina kaikille, jos mitään muutakana fiksua ei ole tiedossa. Voiko aikuisena edes luoda tällaisia niin läheisiä ystävyyssuhteita, onko minun kuva ystävyydestä täysin vääristynyt? Koen erästä ystävääni kohtaan sellaista tunnetta, että haluaisin olla paljon enemmän hänen elämässään mukana, mutta tiedän että hän on kiireinen ja se ei ole mahdollsita siinä määrin mitä ajattelisin. Muutenkin hän on todella huono ottamaan yhteyttä. Kun vietämme aikaa yhdessä, meillä on tosi hauskaa, mutta olen oikeastaan aina se joka järjestää yhteistä aikaa häntä varten, hän ei niinkään minua varten.

Olen myös naimisissa ja parisuhteeni on ihana. Mieheni on usein työmatkoilla, joten siksi aikaa vietän kotona usein yksin. Meillä on koira, jonka seura tuo iloa paljon. Olen myös huomannut, että saan hirveästi mielihyvää muiden ihmisten (myös erityisesti miesten) huomiosta minua kohtaan. Se varmaan juontaa juurensa kun nuorempana (yläaste, lukio) minuun ei kiinnitetty oikein huomiota. Ei pojat eivätkä kaveriehdokkaat.

Tämän keskustelun tarkoitus oli vain avautua, sillä minua harmittaa kamalasti tämä tilanne, että koen olevani yksin aina kun aviomieheni on poissa kotoa. Haluaisin nauttia omasta ajasta ja välillä nautinkin, mutta usein tuntuu että olen yksin kotona pakosta. Haluaisinkin nyt kuulla muiden kokemuksia vastaavasta.