Tilanne lyhykäisyydessään:
En ikinä ihastu kehenkään, kehen mulla olisi mahikset. Yli parikymmentä vuotta ollaan jo näillä menty. Samalla olen kateellisena sivusta seurannut kavereiden pariutumista pikku hiljaa.
Minuunkin on ihastuttu, mutta heihin minulla ei ole ollut mitään tunteita vaikka olen yrittänyt niitä tunteita jostakin kaivaa.

Noh nytten yksi poika kiinnostui minusta ja tajusin että OHO, minähän tykkään hänestä myös! No alotettiin viestittely ja eikös vaan se ole sitten tässä vähentynyt kuin hiukset vanhan miehen päästä, tänään hän ei enää vastannut yhteen ainokaiseen viestiini. En ole antanut yhtään epätoivoista kuvaa, vastailen viesteihin hillitysti enkä ole 24/7 tavoitettavissa. Ryhmissä ja joka paikassa ignooraa tämä jätkä.

Miks pitää käydä näin kun luulin todella viimein löytäneeni sen sielunkumppanin?? Läheisyydenkaipuu on niin valtava ettei sitä voi sanoin selittää ja katson katkerana kun kaverit vaan taikoo poikia jostain ja joillain on jo perhesuunnitelmia. :---DDD (Ei sillä että ite haluaisin perhettä.) Mä en käy baareissa, en harrasta tai tee töitä missään missä voisi potentiaalisen kumppanin tavata. Ja sitten kaverini joka erosi kuukausi sitten, on jo löytänyt uuden. Itkettää, turhauttaa, surettaa. Reaktioni on varmasti aivan liian voimakas tilanteen vakavuuteen nähden, mutta kun aiemmin mun ihastukset on ihan oikeasti olleet sellaisia että vastakaikua ei voisi koskaan saada! Nyt kun sitä sen parin päivän ajan sain, niin sekin kuihtui kokoon. Ja ihan tosissaan kyseessä oli vielä ihan perus jäbä, ei todellakaan mikään bodari tai joka tytön unelma. Juuri sellaista minun tasoa. Ja niin palavasti ihastuinkin.

Vittu :((((( Mä vietän sit koko elämän mun kissojen kaa.