periaatteessahan mä oon jo parantunu mut käytännössä mä en todellakaan ole parantunu. yhä vieläkin ruoka ja syöminen vie varmaan ainakin puolet mun ajatuksista. tosin vähä erilailla kun ennen. pakkoliikuntaa ei enää oo. viimisimmästä yölenkistä on jo varmaan puol vuotta. mut siltikin... mä pahoin pelkään et pahin on vasta edessä. kuten sanoin nykyään tää on vähän erilaista. välillä paastoan useemman päivän ja syön vaan tosi vähän ja tiettyjä ruokia. ja sit taas vastapainona (yleensä aina paaston jälkeen) syön aivan vitusti kaikkea epäterveellistä. pikaruokaa, karkkia, jäätelöä, leivoksia... oksentanu en oo kertaakaa. vielä. yrittäny oon. sinänsä aika huvittavaa kun mulla on myös emetofobia. en oo uskaltanu käyä vaakalla viikkoihin. pelottaa mitä se näyttää. kun katon peiliin mun tekis mieli itkee. vihaan sitä mitä nään peilistä. mun keho ällöttää muo. pakko-oireet on onneks alkaneet helpottaa mut syömishäiriö... no se on oikeestaa pahentunu. ei mul esim tommosia oksennus ajatuksia ollu ennen. ahistustakin tää toki lisää. ja masennus nyt on ihan uus juttu. ja itsetuhosuus ja jatkuvat ajatukset kuolemasta. oishan se nyt niin paljon helpompaa jos ei ois olemassa. ois poissa. ikuisesti. rauhassa. itkettää kun kirjotan tätä. oon vasta 14v. mul ois varmasti viel monta hyvää vuotta edessä. ainakin jos asiat ois menny vähän eri lailla. eniten syytän tietty itteeni (tietysti sillä olen totaalisen epäonnistunut ja arvoton ihminen) mut myös väkivaltasta isää ja "kaveria" joka valehteli, käytti hyväksi ja romutti mun itsetunnon ihan täysin. tää on varmaa sekavin viesti mitä koskaan oon tänne demiin laittanu. kenties kadun tätä myöhemmin. en tiedä. miks elämä on oikeesti tehty näin vaikeeks? joskus kuulin kun joku sano et vaikeudet annetaan niille jotka on tarpeeks vahvoja kestään ne. mut eihän se oo totta. ei kaikki kestä. miks muuten itsemurhia tehtäis? mä en oo vahva. oon heikko enkä jaksa enää kauaa. pelkään. pelkään tulevaa. tuntuu et ei sitä ees oo. jos mietin itteeni kymmenen vuoden päästä... elossa oleminen ois jo saavutus. jos mun vanhemmat tai mun psykologi osais lukee mun ajatukset oisin varmaan jo osastolla. mut en voi puhuu tästä. en vaan voi. ulospäin kun kaikki näyttää olevan kunnossa. kaikki hokee jatkuvasti kuinka hyvin mulla nyt menee. mut ei mul mee! en haluu puhuu koska en haluu tehä mun vanhempii surullisiks. ne luulee et oon kunnossa ja se on hyvä. en taho mennä ja kertoo et mietin itsemurhaa. en vaan pysty siihen. se tuntuis vähän kun pettäsin niiden luottamuksen. tääkin. en koskaa ajattele itteeni. vaan muita. tahon hyvää ihmisille vaikka ne tahtos pahaa mulle. iskäkin joka on satuttanu muo niin monin eri tavoin. lyöny, huutanu, haukkunu... mut mä vaikenen. oon kun mitään ei oliskaan. kai mä vähän häpeen vaik oikeestihan iskän pitäs hävetä eikä mun. mä kadun tätä viestii jo nyt. mut mä lähetän tän silti. haluun purkaa tän johonki. vaik ei täskää viel kaikki oo. ainaki vielä toisen samanmoisen viestin saisin kirjotettuu. mun ajatukset vaan on liian sekavia siihen joten tää riittäkööt nyt. eiköhän tässä ollukki jo ihan tarpeeks.