En oo enää ees varma että haluanko lähteä, mutta ei sitä voi peruakaan enää. Mulla on niin saatanan paska suullinen kielitaito ettei siitä oikeasti ymmärrä yhtään mitään, ja oon varma etten tuu tutustumaan kehenkään. Ennen kun joku tulee kommentoimaan että kyllä varmasti tutustut jne, niin mä en vaan osaa. En vaan jumalauta osaa, en tiedä oonks sit vaan jotenki tiedostamattani luotaantytötävä tms. Mun ala-ja yläkoulussa kaikki luokan tytöt on kavereita keskenään, mut mä en oo ikinä kuulunu kumpaankaan näistä ja molemmilta luokilta mulla on ollu max 2 kaveria, toisen oon tuntenu eskarista asti. Mulla ei oo pokkaa vaan mennä johonki random porukkaan sillee moi mitä kuuluu, tuntuu et ihmiset vaa kattoo oudosti et
mitä helvettiä sä teet.

En mä tiiä, toisaalta en voi oikeen ratsastaakaan kun äiti on jo nyt töissä liikaa vaikka sen ei oikeasti tarvis taloudellisen tilanteen puolesta, mutta menee aina ottamaan ylitöitä, en haluu pummata uutta hevosta kun poni käy pieneksi, en tosin ponilla oikeen pääse eteen päin enää. Haluisin treenata ja hypätä korkeita esteitä, löysin myynnistä täydellisen hevosenkin. Periaatteessa meillä olis varaa maksaa kaikki kulut jne, mutta tiiän että äiti menis vaan kiivaammin töihin ja iskällä on jo nyt tarpeeks vaikeeta kun äiti ei osaa ottaa vapaata. Vittu. Mun taidot alkaa pikkuhiljaa romahtaa, en oo käyny valmennuksissa sitten kesän saatika hypännyt 80cm isompia tehtäviä.

Oon kokeillu ratsastuskoulua, mut ei siitä tuu mitään kun saan aina laiskat hevoset enkä pääse estetunneille, vaikka haluaisin ratsastaa herkkiä hevosia esteillä. Tosin, ratsastuskoulusta sellasia nyt harvoin löytää.

Ratsastus on mun intohimo, mut yritä tässä nyt sitten päästä eteenpäin, aattelin et matkoilla voisin löytää uusia intohimon kohteita, mut kaipaan liikaa sitä lentämisen ja onnistumisen tunnetta sen hevosen kanssa, ei siitä pääse mihinkään.

Aluks kaikki näytti ihan hyvältä, äitiki innostu hevosen ottamisesta ja siitä mitä näytin sille ja aattelin että ehkä olis oikeesti vielä mahdollisuuksia, mutta heräsin tästä mun unelmasta kun iskä marssi äsken tuhannetta kertaa huutaen et en jaksa enää ja suuntas äitin huoneeseen.

Vittu pitääki mennä haaveilemaan, en ikinä opi, vaikka tiedän tasan ja tarkkaan tän saatanan pettymyksen tunteen, kuinkakohan mones kerta tää taas oli. Saatanan hevoset. Miks en voi tykätä ja olla lahjakas vaikka musiikissa tai yleisurheilussa tai jotain mutta ehei, juuri se laji, jossa mulla ei ole tarpeeksi mahdollisuuksia saavuttaakseni sen mitä haluan eniten. Ja kun mä en voi tehdä mitään enempää tän eteen. En vielä pitkään aikaan. Ainoa, minkä voin tehdä on opetella ratsastamaan mahdollisimman hyvin. Voisimpa mennä töihin tai tehä jotain hyödyllistä tän eteen. Saatana.