musta tuntuu ku oisin joskus vaan kävelly ulos ovesta ja alottanu uuden elämän.
ikäänkuin oisin muuttunu matkalla,ja yrittäny mennä takas kotiin mutten enää voi.
en kuulu sinne. en oo enää minä. se sama elämänilonen ja positiivinen ilopilleri -minä.
ja nyt en enää pääse takaisin.
tuntuu ku oisin ansassa. en enää osaa muuttua. uskon et jossain syvällä mussa on vielä osa sitä oikeeta mua,se,jonka kaikki tunsi. se jonka mä tunsin. en enää tiiä kuka oon tai kuka mun pitäis olla. tiiän vaan kuka olin,ja et voisin olla se. mut en oo.
ajattelenkohan taas vähän liikaa?