Magnifikitten21.8.2020 16:55
1/6
VERELLÄ SINETÖIDYT KIRJEET OSA 6

Katsoin sirpaleita, jotka makasivat maassa. Hitaasti nostin katseeni kohti ruokailutilaa, jossa vanhempani istuivat yhä pöydän ääressä. Äitini oli peittänyt suunsa ja isäni näytti vihaiselta. Minä vain katsoin heitä, en kyennyt liikkumaan. Minulle tuli outo olo, silmissäni sumeni ja päässäni heitti. Mitä olin tehnyt? Mitä minulle oli tapahtunut? Käännyin kohti portaikkoa, kävelin heikoin askelin sanaakan sanomatta huoneeseeni. Joikainen askeleeni tuntui painavalta ja raajani liikkuivat kuin itsestään. Avasin huoneeni oven, astuin sisään ja suljin sen perässäni. Romahdin täysin. Jalkani pettivät alta ja lyyhistyin istuma-asentoon oveani vasten. Peitin kasvoni käsilläni ja itkin niitä vasten. Kuulin seinäkelloni tikityksen, muuten huoneeni oli hiljainen. Se ei ollut koskaan tuntunut niin tyhjältä ja suurelta. Pian tunsin käden olallani. Ajattelin sen olevan äitini, joka oli tullut lohduttamaan. Mutta... eihän ovi auennut. Eikä äitini ole sellainen, joka olisi ensimmäisenä lohduttelemassa, saati sitten isäni. Nostin katseeni varovasti ylös, mutten nähnyt mitään. Minua pelotti, oikeasti. Miksi se tuntui niin aidolta?

Nousin lattialta huterin elein ja suuntasin kohti kirjoituspöytääni. Avasin vasemman, puisen laatikon ja nostin sieltä sinikantisen vihon. Olin tuohon vihkoon kirjoittanut tarinaani, joka eteni useita sivuja päivässä. Kuulin äänen, puhetta. "Hei, oonks mä toi?" Lempeän lämmin ääni kysyi pääni takaa. Nostin päätäni ja siinä hän oli, Heta. Mutta hän ei ollut kuin ennen. Hänen vihreät silmänsä olivat kirkkaat ja mustat, kiiltävät hiukset laineilivat kauniisti hänen rinnoillaan. Hänen kasvonsa olivat virheettömän puhtaat ja hän hymyili. Hän oikeasti hymyili, mutta ei niinkuin ennen hän näytti tällä kertaa oikeasti iloiselta. "Häh?" Se oli ainoa asia, mitä suustani pääsi. Miten Heta, kuollut ystäväni, oli sùoraan silmieni alla? "Ooksä oikee..?" Kysyin vastahakoisesti. Heta hymyili lempeästi "oon ainaki ollu, kyllähän sä tiiät" hän sanoi. "Mitä tapahtu, miten... miten sä oot siinä?" Kysyin edelleen häkeltyneenä. "Mä tarviin sua, mut... sä vaa jätit mut yksin!" Ääneni särkyi ja silmäni kostuivat. "Mä oon täällä sun kaa. Oon täällä nii kauan ku tarvii!" Hän sanoi ja sulki minut halaukseen. Hänen sylinsä oli lämpimämpi kuin koskaan, se tuntui niin aidolta. Itkin siinä, hänen sylissään. Juuri siinä, mihin minä kuuluinkin.

Havahduin ääneen, pieneen nasahdukseen. Nostin pääni ja sillä silmän räpäyksellä, hän oli poissa. Oliko se vain unta? Kuivasin hämmentyneenä kasvoni kyynelistä. Sitten, kuulin äänen taas. Joku heitti kiviä ikkunaani. Nousin seisomaan ja kävelin ikkunalleni. Se oli Harri. Oikeasti... mitä hittoa hän täällä teki? Avasin ikkunani ja työnsin pään ulos ikkunasta. "Pueppa päälles. Lähetään kävelee." Hän huusi ikkunani alla. Olin hämmentynyt ja vain katsoin, hievahtamatta. "Vauhtia nyt! Ja ota takki, tääl on iha vitun kylmä" hän huusi joten vetäydyin sisälle. Jätin ikkunani auki ja ryntäsin hakemaan vaihtovaatteita. Otin mustat farkut ja vaaleanpunaisen hupparin. Vedin ne päälleni ja nappasin tuolini selkänojalta takkini. Ryntäsin alakertaan ja suoraan ulos ovesta, odottamatta vanhempieni reaktiota. Vedin takkini päälle ja juoksin samalla Harrin luokse. Hän otti kädestäni kiinni ja lähti vetämään perässään.


Jooh, vähän jääny tää juttu xd