Magnifikitten7.7.2020 8:10
1/2
VERELLÄ SINETÖIDYT KIRJEET OSA 5

"valheellinen todellisuus"

Syksy alkoi jo lakastuttaa lehtiä ja ilma viileni selvästi. Jouduin aamulla ottamaan takin naulasta, mutta näin pitkälle päivää, se oli jo turha. Aurinko paistoi lämpimästi, mutta huomattavasti matalemmalta kuin viime viikkoina. Tuuli oli purevan kylmä ja paikoittain lätäkössä oli hento jääkerros aamuisin, joka kuitenkin suli päivän aikana. Matalalta paistava aurinko häikäisi ja hento tuulen vire kiristi kasvoja. Yritin sormet kohmeessa kirjoittaa viestiä äidilleni, mutta se ei tuntunut onnistuvan. Äitini haki minut aina koulusta, kun pääsimme samaan aikaan. Hän ei ikinä ollut ylitöissä, tai muutenkaan myöhässä. Nyt olin kuitenkin odottanut ulkona jo vartin, eikä hänestä kuulunut mitään. Päässäni pyöri satunnaiset ajatukset, kuten "pääsispä pilveen", "mitä puen päälle syystansseihin", "miks koulus ees on jotku vitun syystanssit", "en mee, mul ei oo paria", "vittu nyt sitä kannabista". Huoh, en ikinä ymmärtänyt tanssiaisten ideaa. Koulussamme järjestettiin vuosittain neljät tanssiaiset: syys-, joulu-, kevät- ja ysien tanssit, mikäli wanhoja ei lasketa. Lintsasin joka vuosi tansseista, sillä en nähnyt niissä mitään järkeä. Osa tansseista oli yläkoululaisille, osa lukiolaisille ja osa amiksille. Jotkut olivat koko koululle ja jotkut vain toisen asteen opiskelijoille. Syystanssit olivat toisen asteen oppilaille ja joka vuosi siitä kuulee, miten upeat juhlat olivat. Halusin kyllä käydä katsomassa, mutta minulla ei ollut paria, en osannut meikata ja minulla ei ollut edes ystävää, jonka kanssa mennä. Olin siis päättänyt taas jättää menemättä.

Kun äitini viimein kaartoi autonsa koulun pihaan, hän oli hengästynyt ja pyyteli anteeksi myöhästymistään. Kun kysyin, missä hän oli, hän vain tuhahti, ettei asia kuulunut minulle. Ei se minua oikeastaan loppupeleissä kiinostanutkaan niin paljoa, että olisin lähtenyt siitä tinkaamaan. Katsoin ulos ikkunasta. Puut ja pellot vilisivät silmissäni, kun ajoimme kohti kotia. Tämä alue oli niin rauhaisa ja kaunis, etenkin syksyisin. Puiden lehtiverhot olivat vaihtaneet jo kauniin punertaviin ja oransseihin sävyihin. Tie kimmelsi auringonvalossa ja ohi kävelevät ihmiset näyttivät joko uupuneilta tai liiankin iloisilta. Neutraaleja kasvoja ei näkynyt, vaikka niitä kuinka yritin etsiä. Se sai minut tuntemaan oloni hieman tukalaksi, sillä minun kasvoni olivat aina peruslukemilla. En näyttänyt tunteitani herkästi, en edes Hetalle. Hän tunsi minut silti parhaiten, ja tiesi, milloin olin surullinen, milloin iloinen ja milloin vihainen. Olikin outoa, että olin aikaisemmin purskahtanut itkuun keskellä ihmistulvaa. Sitten punastuin. Mieleeni tunki taas Harri. En ollut nähnyt häntä sen jälkeen, en edes vilaukselta ohimennen. Hän oli vain kohtelias, tiedänhän minä sen, mutta mitä ihminen tunteilleen mahtaa. Auto töksähti. Havahduin, olimme kotona. Nousin raskain askelin ulos autosta, ja sillä silmänräpäyksellä, kun jalkani koskettivat pihalaatoitusta päässäni pimeni. Pyörryin, oikeasti, tässä tilanteessa, kun äitinikin oli vieressä. En halunnut kertoa huonosta olostani, joka minua oli vaivannut jo pidemmän aikaa, en varsinkaan vanhemmilleni.

Heräsin jonkun ajan kuluttua omassa sängyssäni. Yöpöydälläni oli vesilasi, sekä särkylääke pakkaus. Se tuli tarpeeseen, sillä päätäni jomotti ja raajoja pakotti. Kehoni tuntui painavalta ja oloni oli uupunut. En silti jaksanut välittää tästä olotilasta, sillä halusin unohtaa kaiken, mikä muistutti Hetasta. Kyllä, tämä olo muistutti hänestä. Oloni oli tällainen viimeksi silloin, ku minut kiidätettiin sairaalaan pyörtymiseni takia ja minulle todettiin se hemmetin anemia. Silloin, silmäni avatessa, ensimmäinen asia mitä näin, oli Heta. Hän kiljui ja heitteli ympäriinsä kaiken, mikä irtosi. Sen jälkeen, elämäni muuttui. Ja nyt... Se muuttui taas. Hän oli poissa. En nähnyt häntä herätessäni, enkä kuullut hänen vihaista huutoa oven takaa. En pelännyt hänen puolestaan, enkä ollut iloinen hänen onnestaan. Hän oli poissa. Hänen ajattelemisensa sai pääni pyörälle. Mielessäni pyöri lohikäärmeitä, enkeleitä ja sotureita. Uljaat soturit ratsastivat lohikäärmeillään, rinnallaan enkelit, jotka turvasivat selustan. Äh, mistä nämä ajatukset pulppusivat? Pidin mietteitäni sekavina ja epämääräisinä. Niissä ei ollut mitään järkeä. Kunnes aloin päästä mukaan tuohon räikeään maailmaan ja villiin taisteluun. Se sai kylmiä väreitä kiipeämään selkärankaani pitkin. En enää muistanut huonoa oloani, enkä muistellut Hetaa.

*JATKUU Kommenteissa.