@solidario_noite
@porkkanakeitto
@kunhan_kysyn

"se tapahtui nopeasti"

Oli kulunut jo kaksi kuukautta minun ja Hetan päivästä siellä puistossa. Tietenkin jatkoimme kirjeiden vaihtamista ja minä piilotin kaikki kirjeet sänkyni alle vaaleanpunaiseen pahvilaatikkoon, jonka kannen avattuani hymyilin aina yhtä syvään. Heta oli minulle kaikki kaikessa, enkä voinut kuvitella elämääni enää ilman häntä. Hänen vointinsa ei ollut enää romahtanut, joten hän pääsi kotiin muutama viikko sitten. En ikinä saanut tietää, mitä hänelle kävi sen puistoretken jälkeen, mutta ei luultavasti mitään kamalaa, sillä olimme jatkuvasti yhteyksissä ja näimme kerran viikossa. Olisin halunnut nähdä häntä useammin, mutta asuimme eri puolella kaupunkia, matkaa Hetalta meille oli yli tunnin verran bussilla.

Istuin sängylläni, juuri vaihtamieni lakanoiden keskellä. Se tuokui hyvältä ja sai minut hymyilemään. Olin niin iloinen, että ylipäätään olin syntynyt 16 Vuotta sitten. Aurinko paistoi ja lomakin oli alkanut, mikä voisi olla paremmin. Yhteishaun tulokset tulsi julki ensi viikolla. Minua jännitti, mutta ensimmäistä kertaa ikinä hyvällä tavalla. Olin avannut ikkunan huoneeseen tultuani, ja nyt sieltä puski sisään hento kesätuuli ja lintujen sirkutus.

Nappasin yöpöydältäni vihreän, kukkakuosisen vihon, sekä kuulakärki kynän. Aloin raapustaa kirjettä Hetalle, joka oli viimeisimmässä kirjeessään valittanut hieman omituisesta olosta. Aloitin kirjeeni tuttuun tapaani: "rakas Heta". Kirjoitin, miten en uskonut hänellä olevan hätää ja että uskoin kaiken järjestyvän. Kerroin kirjeessä hänelle, miltä Minusta tuntui, että olin iloinen ja halusin nähdä hänetmahdollisimman pian. Olimme sopineet, että menemme festareille ja olimme siitä niin innoissamme. Olimme ostaneet liput Ruisrokkiin. Siitä olisi Tulossa paras päivä ikinä. Vain me kaksi, vetämässä kunnon perseet ja kuuntelemassa artisteja livenä.

Juuri, kun kaivoin kirjekuorta esiin valkoisen yöpöytäni laatikosta, puhelimeni alkoi väristä oikean reiteni päällä. Nostin luurin ylös ja katsoin, kuka se mahtaisi olla. Olin varma, että se olisi Heta, mutta ruudulla komeili kin tuntematon numero. Se hämmästytti minua, sillä en odottanut mitään puhelua. Paitsi... Yhteishaun tulokset! Vastasin puhelimeen jännittyneenä, mutta innoissani. "Kaisla". Sanoin puhelimeen. Kuuntelin hetken ja naurahdin hermostuneena joissakin väleissä. "m-mitäh... Ei voi olla. Onks tää joku pila, mua ei vittu naurata!" sanoin puhelimeen kasvoni valahtaneina ja valkoisina. Laskin puhelimen alas korvaltani ja jäin tuijottamaan seinää.

Kävelin veltosti alakertaan, katseeni naulittuna eteenpäin. En nähnyt mitään, silmäni olivat sumeat ja vetistyneet. Jalkani kantoivat minut keittiöön ja pysähdyin nojaamaan keittiön työtasoa vasten. Pääni roikkui käsieni välissä, niiden yrittäessä pitää minut pystyssä pöytää vasten. Pyöritin päässäni äsken puhelimessa käymääni keskustelua:

"hei, olen Johanna Wilén." oli tuntematon nainen sanonut puhelimeen ääni väristen, ja veti sitten syvään henkeä. "sinähän olit Hetan ystävä. Olen hänen äitinsä. Soitin sinulle vain kertoakseni..." hän puhui tauotta ja veti taas syvään henkeä. "Heta on kuollut. Hänet löydettiin tänä aamuna metsän laidalta kansallispuistosta. Lammen ääreltä... Hän.. Hän teki itsemurhan. Ilmeisesti yliannostus, hänen sydämensä pysähtyi ja-" minä keskeytin hänen nopeatempoisen, itkun höystämän saarnansa. "m-mitäh... Ei voi olla. Onks tää joku pila, mua ei vittu naurata!", johon hän vain tyynesti sanoi: "olen pahoillani, että sait kuulla näin. Halusin vain ilmoittaa sinulle. Löysin numerosi hänen puhelimestaan ja toivoisin, ei, me toivomme, että sinä jatkat elämääsi parhaasi mukaan ilman tytärtämme. Älä anna hänen virheidestä painaa sinua liikaa. Olen pahoillani. Yritä jaksaa, kaikkea hyvää sinulle. Ja kiitos, kiitos, että olit hänen ystävänsä. Hänellä ei ollut muita." sitten nainen oli vain lopettanut puhelun, ja jättänyt minut miettimään, että mitä vittua olin juuri kuullut. En voinut uskoa, että Heta olisi oikeasti ollut kuollut. Minua alkoi oksettaa, päässäni pyöri ja minua heikotti. Tartuin vieressäni pöydällä lojuvaan keraamiseen hedelmäkulhoon. Paiskasin sen lattialle je talloin banaanit, jotka tippuivat lattialle. Peitin silmäni ja kyyneleet vain valuivat poskilleni. Tämä ei voinut olla totta! Ei vain voinut! Minun ainoa ystäväni, paras ystävä, jota ihminen voi toivoa! Miksi, miksi hän? Kaikki oli menossa parempaan päin, hän hymyili, hän-. Hän oli kuollut. Siinä minä sitten itkin, keittiön lattialla useita tunteja. Tämä ei ollut reilua!

JATKUU MYÖHEMMIN XD