Magnifikitten18.5.2020 18:56
1/5
VERELLÄ SINETÖIDYT KIRJEET OSA 3

@solidario_noite
@porkkanakeitto
(jos jaksatte vielä xd)

""älä päästä irti""

Huhtikuu työnsi päätään hiljaa esiin talven helmeilevien hankien alta. Luonto alkoi kukkia ja eläimet liikkuivat jo ulos pesistään. Ikään kuin koko maailma olisi herännyt uudestaan. Minä en pitänyt talvesta, en ollut koskaan pitänyt siitä. Talvi tarkoittaa lunta ja pakkasta. Ainiin, paitsi eihän se enää sitä tarkoita. Se tarkoittaa, että joka toinen päivä sataa vettä ja joka toinen päivä lunta tai räntää. Sitten vesi muka niin viattomasti ja vaivattomasti sekoittaa lumet likaiseen juoneensa. Yhdessä niistä tulee loskaa, joka sitten seuraavana päivänä jäätyy, sulaa ja jäätyy. Näin saadaan peilijäät joka pihaan, vaivattomasti. No mutta, enhän minä tänne tullut säästä valittamaan.

Katselin vielä jonkin aikaa ympärilleni. Täällä oli kaunista, vaikkakin olin keskellä mustaksi asfaltoitua parkkipaikkaa. Aurinko säteili kauniina noroina pensasaidan raoista, sekä tanssahdellen autotien toisella puolella seisovien asuinrakennusten katoilla. Käänsin katseeni oikealle. Vierelläni komeili Checkers Woodin ylväs koulurakennus. Punainen tiilitalo, joka toivotti oppilaat ja henkilökunnan tervetulleeksi isoin kirjaimin "Checkers Woodin kampusalue" kirjailtuna valkea pohjaiseen kylttiin pääovien yläpuolelle. Vihreissä pariovissa luki pienemmässä kyltissä "yläkoulu, luokka-asteet 7-9". Minusta nuo ovet olivat aina näyttäneet kamalalta, mutta minkäs minä olisin asialle mahtanut. Pariovilta lähti kuuden askelman betoniportaat alas parkkipaikoille ja puistopihalle. Vasemmalla puolellani oli lukio. Saman kampusalueen koulu, mutta huomattavasti arvostetumpi, kuin minun yläasteeni. Olen aina kuvitellut, että tuossa lukiossa oli vain rikkaat ja lahjakkaimmat oppilaat. Mutta ei tuolla hyvällä keskiarvolla pärjännyt, ehei. Tuo koulu oli siunattu vain ja ainoastaan taiteilijoille: tanssijat, laulajat, muusikot, artistit ja Urheilijat, ei minun kaltaiseni luuserit, jotka eivät pysyneet nuotissa edes tuiki tuiki tähtösessä. Lukio oli kaikin puolin parempi kuin minun kouluni. Se oli visuaalisesti kaunis, sen seiniä koristi lukuisat eri värit, jotka oli vedetty kulkemaan aaltoilevina viivoina läpi valkean betoni rakennuksen. Se oli ihan uusi ja moderni. Siellä oli omistettu kokonaiset kymmenin huonetta vain, ja ainoastaan taiteilijoille ja heidän harrastuksilleen. Kuulin myös, että heillä oli akvaario. Siis oikeasti, ei minua kiinnostanut kalat, mutta halusin vain löytää lisää syitä, miksi kadehtia lukiolaisia. Itse olin yhdeksännellä luokalla ja edessäni oli se vaikea valinta: mihin kouluun jatkan yläasteen jälkeen. Tai no, takanahan se jo oli, yhteishaku oli päättynyt jo reilu kuukausi sitten. Hain kolmeen lukioon, vaikken jaksanut uskoa, että olisin päässyt yhteenkään. En silti saanut jättää hakemattakaan.

Havahduin, kun äitini jarrutti nenäni eteen. Hän avasi ovet ja hyppäsin kyytiin. Hän ei vilkaissutkaan minuun. Olin taas tuottanut pettymyksen. "äiti, en mä sitä tahal-", äitini keskeytti lauseeni nostamalla kätensä naamani eteen, mutta piti katseensa visusti tiessä. "mitä mun pitäis tehdä sun kanssa? Sä olet ihan mahdoton!" hän huokaisi syvään ja minä miltei näin kyyneleitä hänen silmissään. "mä myönnän et tein virheen, mut ei se ees ollu nii paha juttu." intin, mutta äitini tuhahti ja painoi kaasua. Hän ohitti punaisen ooppelin ja hiljensi sitten. "ai ei ollut paha juttu? Kai sä nyt ymmärrät, että sä et voi käydä toisten ihmisten kimppuun." hän sanoin niin pettyneenä, että se sai minut epävarmaksi. "mh- mut se ite... Sehän se rupes mulle aukoo.." yritin änkyttää hupparini kauluksen takaa. "niin just, sen vika, ei sun. Ei ikinä sun." hän tokaisi niin kylmästi, että sanat värisyttivät minua vielä, kun hän kaartoi automme kotipihaamme. Loikkasin ulos autosta ja kipitin sisälle. Jätin äitini kantamaan ostoksensa yksin.

Potkin kenkäni taas normaaliin tapaan nurkkaan, sisälle päästyäni. Tallustelin väsyneenä yläkertaan ja suoraan omaan huoneeseeni. Heitin reppuni oven viereen ja hyppäsin sängylleni. Miksei tämä voisi olla jo ohi? Kaikki tämä koulussa ravaaminen, riitely vanhempien kanssa ja yksinäisyys... Etenkin yksinäisyys. Onneksi olimme sopineet Hetan kanssa viimeisimmässä kirjeessä, että tapaisimme ensi viikolla, kun hän pääsee kotilomille. Olimme vaihtaneet jo useita kirjeitä, ja jokaisessa kirjeessään, Heta kuulosti aina vain sutullisemmalta ja synkemmältä. Suunnittelimme, että pitäisimme kivan päivän puistossa, mutta Hetan täytyisi mennä takaisin sairaalaan illalla, joten meillä on vain se päivä aikaa vaihtaa kuulimisiamme kasvotusten. En malttanut odottaa.

Vajaan viikon kuluttua juoksin innoissani ympäri kotiani. Tapaisin Hetan pian! Pakkasin hyräillen eväitä ja säntäilin edes takas hakemaan milloin vilttejä ja milloin taskulamppuja. Hölmö, emmähän me voineet jäädä pimeän tuloon asti. Survoin lampun silti reppuuni ja vilkaisin kelloa. Se oli jo ihan tarpeeksi. Jos olisin jäänyt kotiin vielä hetkeksikin, olisin varmaan räjähtänyt. Hain pyöräni varastosta ja hyppäsin satulaan. Reppuni oli painava. Se oli täynnä ruokaa, vettä ja muuta turhaa roinaa. Mutta se ei haitannut minua, olin vain onnellinen, että näkisin hänet pian. Kaarsin pyörälläni puiston portista ja etsin mukavan paikan. Levitin viltin nurmelle mahdollisimman kauas polusta, lähelle lampea. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja maassa ei ollut enää yhtään lunta. Kevät tuli nopeasti. Ikään kuin sitä ei olisi ollutkaan, vaan talvea seurasikin heti kesä. Läsähdin selälleni viltin päälle ja avasin puhelimeni. Sen mukaan ulkona oli kuusitoista astetta lämmintä. Laitoin äänet päälle siltä varalta, että Heta soittaisi minulle. Suljin silmäni ja kuuntelin. Kuuntelin lintuja ja heinäsirkkoja, hiljaista tuulen virettä ja puron solinaa, kun se laski virkistävän kirkasta vettä sinisenä hohtavaan lampeen.