@solidario_noite @porkkanakeitto :D

LUKU 2
"ruusuiset kirjeet"

Potkaisin kenkäni nurkkaan heti päästyäni koulusta kotiin. Huokaisin syvään ja nousin portaat ylös omaan huoneeseeni. Rojahdin petaamttomalle sängylleni ja avasin kirjani, jota olin lukenut siitä asti, kun pääsin sairaalasta. En oikeen ollut edennyt siinä, sillä ajatukseni pyörivät mielessä. Siitä on yli viikko aikaa, eikä Heta ollut vastannut kirjeeseeni. Ehkä hän oli unohtanut. Se ajatus sai hermoni kiristymään ja pääni kipeäksi. Avasin ikean yöpöytäni laatikon ja heitin kirjan pois. En jaksanut nyt lukea sitä, en tässä mielentilassa. Siirsin laatikossa lojuvia papereita ja nostin laatikon perällä lepäävän sukka parin. Avasin sukat nipusta ja kaivoin toisen sisältä askin L&M:ää punaista, tietenkin. Tiesin, että se oli huono piilo, mutta ei minulla parempaakaan paikkaa ollut. Ja enhän minä ollut kuin vasta 16, ja vanhempani olivat niin kunnollisia ja tarkkoja siitä mitä tein, että olisivat antaneet minulle varmaan viisi kuukautta kotiarestia. Ja se olisi ollut noloa, eikai kukaan tämän ikäinen enää kotiarestissa ollut.

Nappasin takkini sohvalta ja vedin sen päälleni. Raahauduin takaterassille. Istahdin tuolille, kaivoin sytkärini askista ja aloin polttelemaan. Suljin silmäni ja hengitin tupakansavua ilmasta. Aurinko lämmitti mukavasti. Se heijastui loppu maaliskuun hangesta kasvoilleni. Miten hyvältä savu voikaan tuntua, kun se vyöryy keuhkoihini hatsi hatsilta. Mielessäni pyöri Heta, joka oli sairaalassa ollessani saanut pummittua muilta potilailta meille jämiä ja joitain satunnaisia oluen pohjia. Olin vain iloinen siitä, että minun ei tarvinnut olla niin pitkää aikaa tupakoimatta. Lisäksi, se jännityksen tunne, kun poltimme omassa huoneessamme ikkunasta. Ei minua koskaan kiinostanut, mitä muut tästä ajattelisivat, mutta vanhempieni reaktio pelotti. En tykännyt tuottaa heille pettymyksiä, mutta sitä minä suurimman osan ajastani tein. En ollut hyvä ihminen, en hyvä tytär. Epäonnistuin kaikessa mitä tein, ja kouluni kusi huolella. Röökini alkoi olla jo lopussa. Se poltti sormiani, avasin silmät. Vedin viimeiset sauhut ja hain koirani sisältä lenkille. Nappasin myös postilaatikon avaimet.

Kävelimme Howlin kanssa korttelikierroksen. Kotitiellä pysähdyin nappaamaan postit. Selasin kasan punaiset sormeni täristen. Lasku, lasku, kirje sairaalalta, lasku... Hei, minun nimeni! Poimin puskaa haistelevan koirani maasta, sen enempää pahoittelematta ja pinkaisin juoksuun. Pitkän pihatiemme päässä komeili pieni, kaksikerroksinen punaruskea talo. Se oli ränsistyneen näköinen ja vanha, mutta oli se silti koti. Kaivoin vara-avaimen terassin kaiteen poikkipuiden välistä ja avasin oven, kylmistyneet käteni edelleen täristen. Päästin koiran irti, kun olin saanut sen lumesta märät tassut kuivattua ja läväytin posti kasan eteisen pöydälle. Juoksin sen enempää miettimättä omaan huoneeseeni. Paiskasin oven kiinni ja mustan toppatakkini tuolin selkänojalle.

Istahdin sängylle ja revin kuoren auki. Luin sen nopeasti läpi. Ja uudestaan, ja uudestaan. En voinut uskoa, että nuo sanat kuuluivat ystävälleni:

"rakas Kaisla,

Lähetit sun kirjees nopeemmin ku oisin uskonu, mut kiitti siitä. Mullaki on jo ikävä sua ja haluisin et oisit täällä. Mun elämä on taas samaa paskaa ku ennen sun tuloo. Aurinko ei paista tääl ja hoitajat on perseestä. Ne ei tykkää musta, niinku ei mun porukatkaa. Ne vaa hokee sitä, mite mä oon sairas ja et miks mä en parane. Vähä suutuin siit ja kävin yhe hoitajan kimppuun. Ei mun ollu tarkotus, mut ne vaa vittuilee mulle. Olin viime yön eristykses. Niinku ei vittu. Mun uus huonekaveri on iha perseestä, ei se ees puhu mulle. Kai seki pelkää mua. Mut toivottavasti sä kirjotat taas nopeesti. Tarviin jotai muuta aateltavaa. Nää meinaa viiä mut jollekki kallonkutistajalle.

Terveisin, no kyl sä tiiät,
Heta."

Oliko Heta oikeasti noin synkkä. Joo, ei hän oikeastaan koskaan hymyillyt, mutta hän osasi silti nauttia elämästään. Ja oliko minulla muka oikeasti merkitystä hänelle? Minä en ollut koskaan merkinnyt mitään kenellekkään. Halusin aina olla osa jotain, ja Heta sai minut tuntemaan, että oikeasti kuuluin johonkin. Laskin kirjeen käsistäni ja nostin katseeni kohti vaaleanpunaista seinääni vasten nojaavaa peiliä. En pitänyt siitä mitä näin: maantien harmaat hiukset, jotka ylsivät vain hieman yli olkapäiden, kyllästyneet, harmaat ja tylsät silmät, joissa ei voinut nähdä mitään merkityksellistä, kirkkaan keltainen huppari ja löysät mustat farkut, jotka peittivät kehoni muotoja. En ollut tyytyväinen omaan ulkonäkööni. Hiukseni eivät kasvaneet juurikaan ja silmistäni puuttui se kiilto, joka saa ihmiset kiinnostumaan toisistaan. Kun kaikki muut kertoivat siitä, miten he näkivät rakastamiensa ihmisten silmistä heidän ilonsa ja surunsa, sekä tarinan niiden takana, minun silmilläni ei ollut mitään tarinaa kerrottavana. Mielestäni ne eivät edes heijjastaneet valoa niin kuin muiden ihmisten silmät. Nenän varteni oli täynnä mustapäitä ja silmieni keskellä komeili lähes nännin kokoinen finni. Vedin Hiukseni löysälle nutturalle, josta puolet liian lyhyistä hiuksistani tipahti heti pois. Pesin kasvoni, sillä minua kuvotti katsella itseäni. Kai minä kuvittelin, että voisin pestä kaiken tuon vastenmielisyyden pois iholtani.
Kun olin saanut pesu projektini valmiiksi, tartuin kynään ja aloin raapustaa vastausta ystävälleni. Vei aikaa keksiä, mitä voisin enää sanoa tuon kirjeen jälkeen. En osa lohduttaa, en alkuunkaan, joten kirjeestä tuli jopa huonompi kuin ensimmäisestä:

"rakas Heta,

Ihana, että vastasit minulle! Odottamani aika tuntui ikuisuudelta, olin niin iloinen nähdessäni kirjeesi. Jos voin tehdä mitään, niin kerro. En tykkää siitä, että sinun on paha olla. Minullakin on ollut vaikea viikko, koulu kusee (yllätys yllätys). Tuntuu, ettei missään ole järkeä, kun en ole kanssasi. En oikein osaa kirjoittaa näitä kirjeitä, en aloittaa, en lopettaa, enkä varsinkaan tuottaa sisältöä. Olen pahoillani.

Rakkaudella, Kaisla".

(Juu jatkuu kommenteissa)