LUKU 1
"nämä eivät ole hyvästit"

Vaniljalta tuoksuva tyttö päästi minut halauksestaan ja katsoi minua silmiin. Hänen mustat hiuksensa olivat pystyssä, takussa ja raihnaisen näköiset. Hänellä oli kalpea iho ja tummat silmänaluset, mutta hän oli todella kaunis. Hänen vihreät Silmänsä olivat väsyneet, mutta niin kauniit, kun auringon valo osui niihin. Tyttö oli pukeutunut kokonaan mustaan. Ainoa osa hänen kokomustasta asukokonaisuudestaan, jossa oli väriä, oli kultainen teksti "be bad, be mine", joka komeili keskellä hänen paitansa rintamusta. Hän oli paras ystäväni, Heta. Tapasimme kaksi kuukautta sitten, kun minut siirrettiin samaan sairaalaan hänen kanssaan. Minulla oli vain joku anemia, jota lääkärit halusivat seurata jostain ihmeen syystä kaksi kuukautta. Mutta hän oli sairaalassa oikeasta syystä. En tiedä, mikä se syy on. Sitä ei tiedä kukaan. Ei edes lääkärit, jotka häntä vuorotellen hoisivat. Mutta silti hänestä huomasi, että kaikki ei ollut Okei. Hän oli niin väsynyt ja itki koko ajan. Hänen kehonsa oli täynnä mustelmia ja hän laihtui päivä päivältä enemmän.

Teimme aina kaikkea tyhmää. Kaikkea, missä ei ollut mitään järkeä. Välillä me pöllimme sairaanhoitajan lääkekärryt ja lähdimme ajelemaan niillä pitkin käytäviä, heittelimme ohikulkijoita aamupaloillamme, rikoimme kerran jopa hissin. Mutta yksi pila meni liian pitkälle. Heta veti lääkäriltään varastaman takin ylleen ja meni koomapotilaan huoneeseen, jossa vanhemmat surivat lapsensa poissaoloa. Ei hän uskonut, että kukaan luulisi häntä oikeasti lääkäriksi. Sen piti olla hauska jekku, mutta sitä se ei tosiaan ollut. Sen potilaan vanhemmat olivat kai sekaisin kaikesta siitä surusta, sillä he oikeasti alkoivat kysellä Hetalta, miten heidän lapsensa käy ja miltä hänen tilansa näyttää. Hänhän vain innostui siitä, että juttu oli mennyt tähän asti näin hyvin. Hän kertoi pariskunnalle, että heidän lapsensa ei selviä tästä ja että hänen annetaan nukkua pois ensi yönä. Vanhemmat tietenkin saivat tästä hepulin ja äiti alkoi kiljua. Heta vain nauroi ja juoksi pois. Minä katsoin noita surevia vanhempia hädissäni, tietämättä mitä tehdä. Lopulta juoksin pois itsekin. Saimme tietenkin kuheat nuhteet ja meidät siirrettiin eri huoneisiin. Heta oli kuin hurrikaani ja hänen huonekaverinsa ei kestänyt tätä.

Olimme joka tapauksessa aina kusessa. Meidät tunnettiin koko sairaalassa. Kauhukakaroiksi meitä kutsuttiin. Jotkut sanoivat jopa, että missä me ikinä olimmekaan, tulisi tapahtumaan räjähdys tai muu katastrofi. Ja tämä vain siksi, että me olimme paikalla. Olimme pahan ilman lintuja, mutta ei se meitä haitannut. Meillä oli toisemme. Vaikka Heta olikin vaikea, eikä kuunnellut ketään, vaikka hän suuttuessaan rikkoi tavaroita, huusi ja kävi väkivaltaiseksi, hän ei koskaan satuttanut minua. Ei edes vahingossa.

Mutta nyt, nyt hän oli siinä, minun edessäni hyvästelemässä minua. Katsoin häntä silmiin ja hymyilin vaivalloisesti. "nää on kai sitten hyvästit", sanoin ja huokaisin. "ei, ei nää oo hyvästit! Sä kirjotat mulle!" Heta vastasin puristaen kättäni. Hän ei näyttänyt yhtään surulliselta. Vain väsyneeltä ja heikolta, nii kuin aina. Hän ei hymyillyt, mutta hän ei myöskään itkenyt. Ja se oli sentään jo saavutus. "mutta ethän sä saa pitää puhelinta sairaalassa" ilmoitin, niin kuin hän ei olisi sitä muka jo tiennyt. Olihan hän ollut sairaalassa jo pitempään kuin minä olen ikinä elämässäni ollut. "äh, kirjota sit kirje. Ihan sama se mulle on! Mut sit kyl lähetät postimerkinki, et mä voin vastaa sulle" hän ikään kuin naurahti. Paiskasimme sitten kättä ja nousin autoon. Olin väsyneempi kuin koskaan.

Kotiin päästyäni, juoksin heti yläkertaan vaihtamaan mukavemmat vaatteet ylleni ja rojahdin sängylleni. Kaipasin omaa sänkyäni, omaa huonettani ja omaa sänkyäni, mutta nyt minulla oli orpo olo. Minulla ei ollut Hetaa. Nostin kirjani yöpöydältäni, johon sen jätin ennen kuin pyörryin ja jouduin sairaalaan kaksi kuukautta sitten. Olin sivulla 127. Selasin kirjaa eteenpäin, minun ei tarvinnut edes lukea sitä, sillä osasin sen jo ulkoa. "Howl's moving castle" kirjan kannessa luki. Olin niin koukussa kyseiseen kirjaan, että nimesin koiranikin sen mukaan. Koirani, pieni yorkshire uros, Howl. Minulla oli sitäkin kova ikävä ja se selvästi oli kaivannut minua, sillä se seurasi minua joka paikkaan. En päässyt käymään edes vessassa ilman, että Howl seurasi minua. Jos jätin sen ulos, se alkoi vinkua ja raapia ovea hullun lailla. Minä laskin kirjan takaisin pöydälle ja nappasin sen vierestä vihon ja kuulakärkikynän. Aloin raapustaa vaivalla sanoja paperille. Minä olin hyvä kirjoittamaan, mutta nyt se oli vaikeaa. Sanat muodostuivat kyllä, mutta todella hitaasti.

"rakas Heta,

Pääsin juuri kotiin, kello on 19.32. Minua väsyttää, mutta halusin kirjoittaa tämän heti. Minulla on jo kova ikävä ja tahtoisin todella olla taas luonasi. Kun kevät tulee, lähdetään piknikille! Tiedän yhden mahtavan paikan!

Hei sitten, toivon, että vastaat pian.

Rakkaudella, Kaisla"

Äh, ketä minä luulin huijjanneeni? Tuo kirje oli huono, en minä puhunut noin. Liitin silti sen kylkeen oman osoitteeni ja postimerkin, jotta Heta voisi lähettää minulle vastauksen. Suljin kuoren ja kirjoitin sairaalan osoitteen ja Hetan nimen kuoreen. Sitten liitin vielä oman  postimerkkini ja laskin kirjeen pöydälle. Vilkaisin kelloa: 20.45. Kirjoitinko minä muka tuota yli tunnin? En ollut tyytyväinen, mutta se sai luvan kelvata. En jaksanut enää lähteä hakemaan iltapalaa tai peseytymään, joten suljin vain silmäni ja nukahdin.