Aamulla päätin, että tästä tulee hyvä päivä, olin iloinen, hymyilin ja parhaani mukaan temppasin itteeni koulupäivän läpi. Pienikin asia sai mut kuitenkin taas surulliseksi ja aloin taas moittiin itteeni siitä, kun en osaa olla sosiaalinen. En vaan tykkää siitä, että ajattelen aina mitä muut musta ajattelee ja se rajoittaa mun elämää tosi paljon. Mietin, että jos nyt alkaisin puhumaan enemmän, olemaan aivan erilainen, kun nyt, mutta mitä muut siitä ajattelisi, tai entä, jos kukaan ei halua olla mun kaveri, pystyisinkö edes itse ylläpitämään niitä kaverisuhteita. Mun pikkusiskolla on ties kuinka monta hyvää kaveria, se ilmeisesti seurusteleekin... Itellä tasan yks ja sillä vähän ongelmia tuolla rakkauselämässä, enkä osaa auttaa sitä paskaakaan. En jaksa edes nähdä sitä kun ei meillä oo ikinä mitään tekemistä ja se on niin surullinen, negatiivinen ja aivan erilainen kun mä. Oon niin väsynyt siihen, kun oon tehnyt parhaani sen suhteen jo aiemmin, mut en vaan osaa olla sen kaa omaitteni. Mulla ei oo ketään ja välillä tuntuu et oon jossain psykoosissa ja aivan yliaktiivinen, sit yhtäkkiä masentunut sit iloinen ja valvon 3.00, nukun 3h ja koulussa meinaan kuolla väsymykseen. Sen jälkeen mietin mitä vittua teen elämälläni kun makaan mun siskon huoneen lattialla, laulan viittä eri biisiä putkeen, samalla leikkien meidän koirien kanssa, jonka jälkeen yritän olla hauska, mutta suututankin siskoni ja oon loppupäivän masentunut itseinhon ja säälin kovettama aikaansaamaton idiootti. Vihaan, kun en voi olla sellanen kun haluun, miks mä oon tällänen?!