Eksyin löytämään mun vanhan päiväkirjan ja tajusin kuinka vitun syvällä oon ollu.
Luin viimesimmän kirjotuksen vuodelta 2015 joka meni näin:
Hei päiväkirja. Kirjoitin viimeksi vuonna 2013. Nyt on 2015.
On tapahtunut niin paljon.
Kaikki on ihan sekaisin!
Oon välil ihan hajalla. Tuntuu ettei millään oo mitään välii. Ai milläkö? No ei millään.
En oo enää olivian kaa parhaat kaverit. Se rikko mut nii vitun tuhannen palasiks. Sain kokee sen,miltä tuntuu olla ei mitään, sain kokee yksinäisyyden. Tutustuin vuos sitten Violaan. Viola (sukunimi).
Se oli ollu mun kaa samassa cheerjoukkueessa joku 4 vuotta sit,ja nyt ollaan taas samas joukkuees. Sain siltä äsken viestin jossa luki:
”En sano tätä tarpeeks usein mut oot mulle oikeesti tärkee ihminen. Sun kans saan nolistella ja nauraa niin paljon ku haluun. Oikeesti välitän susta ihan helvetisti”
Ja aloin itkee onnesta. Siis mieti nyt miten tärkeetä on kuulla et joku oikeesti välittää ja et sä kelpaat! Mut sillä hetkellä kun luin ton viestin mun mieleen palas muistot. Kamalat muistot. Ne muistot,jotka koin yksin. Ne muistot,joista en puhu. Ne muistot,jotka saa mut edelleen itkemään.
Ne muistot,jotka sai mut vetämään ranteet auki..
Se jätti mut yksin. Se osotti teoillaan etten oo ees ilmaa sen elämässä. En oo sille mitään. Se sano et oon muuttunu. Jotenki ärtyneeks ja hiljaseks. No kai ny vähemmästäki saatana jos oikeesti osotat tietosesti jollekki et sua ei kiinnosta vaik se hyppäis koskeen!
Se yks cheer leiri oli niin kamala. Se nauro muidenkaa mut mulle pyöritteli silmiä ja ignooras. Itkin leirin lopussa rentoutushetkessä sentakii. Olin ihan palasina. Treeneissä jos moikkasin niin hyväl säkäl sain vastaukseks ”moi” ja kappas ku muut tulee nii ”MOOOOIIII RAKAAASSSS!!! Oot nii ihana mul on ollu sua ikäväää!!”
”Ilona oot nii ihana!!”
Ja mieti huvikses,meidän piti olla parhaat kaverit. Ei tod siltä tuntunu. Olin ihan paskana. En tiiä uskoisko sitä sen äskeistä viestii. Kuitenki taas petyn uudellee.
Btw,8lk done iha ok toikkarilla. Ka 7.4.
Nyt siis kesäloma. Jippii! Toivottavasti oon jo toteuttanu aikeeni ennen koulun alkuu ettei tartte kestää taas sitä samaa paskaa.”

Mä olin kirjottanu itsemurhakirjeenkin jonka äiti löys. Sillon olin vitun paskana ku äiti löysi sen mut jälkeenpäin aateltuna se oli onni onnettomuudessa. Luojan kiitos sitten sain apua (pitkän odottelun jälkeen kylläkin) ja sain elämäni jotenkuten mallilleen. Nyt 4 vuotta myöhemmin oon paljon onnellisempi.
Pitäkää huolta läheisistänne kaksin käsin,jooko? <3