Vaihdetaanpa kuulumisia viimeisen demitysviikonlopun kunniaksi! Voitte jakaa myös legendaarisimpia demimuistoja.

En halua määritellä tarkkaa rajaa, montako vuotta demittänyt on "vanha", joten jokainen määritelköön itse, kuuluuko tähän porukkaan.

Minä olen nyt asunut Saksassa jo sellaiset 10 vuotta. Minulla on saksalainen mies ja 2,5-vuotias poika. Sain tuossa kesällä ylennyksen ja olen nykyään esimiesasemassa IT-alan asiantuntijatehtävissä. Voi siis sanoa, että menee ihan hyvin. Enpä olisi vielä 5 vuotta sitten uskonut, että tästä ujosta hiirulaisesta tulee vielä jonkun pomo!

Korona-aika on ollut kieltämättä aika raskasta, kun täällä Saksassa on aika tiukat rajoitukset. Nytkin on taas päiväkodit lähes kokonaan kiinni. Etätyöt ja taapero on todella haastava yhdistelmä, mutta eiköhän tämä tästä vielä helpota. Suomessa en ole käynyt yli vuoteen enkä siis sinä aikana nähnyt myöskään vanhempiani tai sisaruksiani. Se on tässä ollut ehkä raskain juttu.

Mutta niihin demimuistoihin! Muistan, kun menin eka kertaa miittiin, ja olin ihan ymmälläni, kun minut tunnettiin. Jopa ne vähän minua vanhemmat demittäjät, joita itse kunnioitin ja vähän pelkäsinkin, muistivat minut! En ollut sitä ennen oikein tajunnutkaan, miten tunnettu olin, kun en tosiaankaan kuulunut samaan kastiin kuin ns. oikeat demilegendat, kuten DamienThorn. DamienThornin tapaaminen oli myös tosi jännittävää, mutta me tultiin lopulta oikein hyvin juttuun.

Itse foorumilta minulla on myös paljon tosi rakkaita muistoja. Olin täällä kuitenkin tosi aktiivinen lukion alkuajoilta melkein kolmekymppiseksi asti, eli käytännössä kasvoin täällä aikuiseksi. Niin paljon kuin demille ja demittäjille on muualla naurettu, mutta olen oppinut täällä oikeasti hyödyllisiä taitoja, kuten perustelemaan mielipiteeni. Väitän myös, että olisin paljon huonompi kirjoittamaan ilman demiä. Vaikka lopetinkin aktiivisen demityksen viimeisimmän uudistuksen jälkeen, niin kyllä demiä tulee myös ikävä.