En muista millon viimeks äiti ois esim kannustanut mua, auttanut tai mitään muutakaan. Psykologin kuullen se puhuu kaikkea hyvää ja itsestään hyvää ym, mutta ei se oo totta mitä se puhuu. Se puhuu koko ajan että mä tarviin apua ihan yksinkertasiin asioihin kuten urheiluun yms ja psykologin kuullen puhuu miten se on auttanu mua ja aikoo jatkossakin, mutta sen "auttaminen" on vaan sitä että se käskee että tee sitä ja tätä, ja suuttuu jos en tee niitä asioita. Ja kun otan asian esille niin se vaan huutaa että se on kuskannut mua lääkärissä ja tehny vaikka mitä mun eteen ja että vika on minussa. Mä en tiiä luuleeko äiti oikeesti että se on hyvä ja mukava ja ihana äiti...
Nykyään pelkään sanoa yhtään mitään mun mielipiteitä koska ajattelen että se olen minä joka ajattelee ja tuntee väärin.
Ja äitistä ei saa selvää mitä se asioilla tarkottaa koska se sanoo aika lailla kaiken ääntä korottamalla ja vihasesti.
Tää kaikki on tosi vaikee saada ulos, koska nytki ajattelen että mä vaan syytän äitiä kaikesta vaikka minähän se tässä syypää olen :/

Ja kun psykoli aijemmin tänään mainitsi etten oo varma oonko tulossa viikon päästä olevaan palaveriin nii äiti melkeen huutamalla kysy että "miks!?" ja mua pelottaa se palaveri, just ton takia. Jos en sinne lähe niin tiedän että taas alkaa se hirvee huuto..
Kukaan ei oikeesti ymmärrä mua. Ei vanhemmat eikä edes lääkärit usko mua.
Mun elämä on yhtä painajaista, en tiiä mistään mitään, oonko mä väärässä vai onko kaikki muut ihmiset vaan kaksnaamasia paskoja
Tekis mieli hypätä sillalta alas ja näyttää kaikille että parempi liioitella asioita kuin vähätellä. Yksikin psykiatri vähätteli mun pahaa oloa ja sano etten mä näytä masentuneelta niin kaikki on hyvin... Ois tehny mieli vetää hiha ylös ja sanoo että vieläkö oot samaa mieltä

Kukaan ei ymmärrä miltä tuntuu elää kivun ja masennuksen ja ahdistuksen keskellä niin ettei kukaan usko sua. Kaikki vaan jankuttaa että meet vaan kouluun niin kipu unohtuu ja tee kivoja asioita niin mieli paranee. En jaksa tätä, en jaksa. Mä haluisin olla vahva ja jatkaa elämää, mä oon oikeelta persoonaltani iloinen ja positiivinen, mutta en mä mysty olemaan minä kaiken tän kivun keskellä. Enkä mä jaksa elää vaikka kuinka haluaisin. Mun mieli sanoo "älä tee sitä" mutta todellisuus sanoo että "tee se ei sun voimat kestä enään" joka on totta
Saisin vihdoin olla minä, iloinen, positiivinen ja nauttia siitä rauhasta, jossain tuonpuoleisessa. Voisin jostain taivaasta nauraa muille joille aiheutan kipua mun kuolemalla, voisin katsoa niiden kärsimystä ja nauraa päälle

Tässä ei ollu todellakaan kaikki mitä päässä pyörii mutta onko sillä enään mitään väliä