Poistunut demittäjä9.9.2018 13:13
1/4
Tiedän olevani ihastunut mut yritän estää sen iteltäni

Tiedän, että oon ihastunut yhteen poikaan, mutta mä en haluu uskoa sitä enkä mä haluu myöntää sitä itelleni. Siihen liittyy tosi vahvasti oma menneisyys ja se etten uskalla päästää ketään muuta mun lähelle enkä itteäni toisen lähelle. Tiiättekö, tää tuntuu siltä että sodin itteäni vastaan kokoajan.

Eikä auta sekään, etten tiiä kyseisen pojan tunteista. Mun paras kaveri sanoo sen pojan pitävän musta ja oon miettiny itekkin samaa, kun meidän katseet kohtaa useemman kerran yhen koulupäivän aikana ja ajaudutaan yleensä samoihin paikkoihin koulussa tuntien välissä. Aina kun nauran sen vitsille niin se kattoo mua ja muuta tällästä pientä.

Mutta se ei koskaan puhu mulle. Kerran oltiin istumassa koulun käytävällä kun ootin mun bussia ja meidän lisäks siinä oli kaks muuta ihmistä. Toisen niistä piti käydä hakemassa matkatukilappunen kansliasta ja se pyys kyseistä poikaa mukaansa, mutta se vastas ettei se nyt välttämättä haluu lähtee mukaan. Sen sijaan sen kaveri vastas että voi lähtee, vaikka se oli loukannut jalkansa ja käveleminen oli tosi vaikeeta. Jäätiin kahdestaan ja meidän ylle laskeutu vaan sellanen jäätävä ja kiusallinen hiljasuus, kunnes 10min päästä lähin bussipysäkille.

Ongelma on siinä, että samaan aikaan haluun tutustua tähän ihmiseen ja samaan aikaan yritän estää itteäni. Oon valmiiks perusluonteeltani ujo ja se yhdistettynä mun varautuneisuuteen ja siihen, että taistelen itteni kaa tästä pojasta.. Mut palava halu yrittää tutustua on niin iso. Sen takia en ite osaa enkä uskalla sanoa sille mitään.

Sitä paitsi se ite ei oo ujo ihminen, tai sellanen käsitys mulla ja mun kaverilla on (jolle oon puhunut tästä) ja se puhuu mun kavereillekkin, mutta mulle ei. Se turhauttaa mua, kun haluisin kovasti tutustua paremmin mutta en vaan osaa/uskalla kun pelkään satuttavani itteäni ja toisia, enkä oo tottunut siihen että joku ihminen ois jotenkin läheinen ja se ajatus siitä, että joku tuntis mut paremmin pelottaa mua.

Mun kysymys onkin se, että pitäiskö mun vaan unohtaa koko juttu vai sallia mun ihastuminen? Ja jos sallin mun ihastumisen, niin miten mä pystyisin tutustumaan siihen tai ees pääsemään vähän lähemmäks sitä poikaa näiden mun omien ongelmien kanssa?