Eli tilannehan on se, että mulla on masennus ja mulla on tiedät kyllä mitkä suunnitelmat, vaikka en usko ikinä pystyväni siihen. Ja lisäks mun mieltä painaa ikävät lapsuudenmuistot esim kun mua kiusattiin. Ja noin viikko sitten tuli viestiteltyä isosiskon kanssa ja kerrottua kaikki. Mut se luultavasti luulee, että äiti ja psykologi tietää tän kaiken jo.
Tänään kävin taas psykologilla ja tarkotus oli kertoa sille kaikki. Mä tiesin tarkalleen mitä sanoa. Mua ei pelottanu, eikä juurikaan ahdistanu, eikä myöskään hävettäny näistä asioista puhuminen. Mut silti en pystyny kertoo sille mitään, mitä olisin oikeesti halunnu kertoo. Koko juttu lähti ihan sivuraiteille. Enkä vielkään ymmärrä miks en pystyny kertomaan, mitään mitä oisin halunnu. Puhuminen on aina ollu mulle vaikeeta kasvotusten ja viimekskin kun kävin psykologilla en pystyny puhuu sille kunnolla. Mut nyt ihan oikeesti tuntu et oon valmis kertomaan, jos en ihan kaikkee niin ainakin vähän. Mut en pystyny ja mulle tuli hirveen epäonnistunu olo. Miks tää on näin vaikeeta ja miks oon näin… estyny?
Nyt mietin et pitäiskö mun mennä kertomaan siskolle, ettei kukaan tiedä mun olosta, enkä pysty kertomaan psykologille tai äidille ite. Niin sisko vois varmaan kertoa äidille ja äiti laittaa psykologille viestiä tai tietäis paremmin, mitä pitäis tehdä. Vai yritänkö mä vielä kerran kertoa psykologille kaiken? Vai mitä mä oikeen teen?