Tää on mun "pieni" muotoinen avautuminen. Tällä tekstillä en todellakaan hae huomioo haluisin vaan tukee tai apua. Ennen kun meen tekstiin varotan että tää sisältää itsetuhosia asioita joten älä lue jos et tunne olevas tarpeeks vahva tekeen sen.
No kuitenkin alotetaan vaikka sillä että oon 14 vuotias, tyttö ja mun isä kuoli jo ennen mun syntymää joten asun äitin kaa kaksin. Tää koko juttu alko sillä, että mulle diagnosoitiin vaikea masennus ja paniikkihäiriö viime vuoden joulukuussa, äitihän ei tähän diagnoosiin uskonut, mun piti mennä apteekkiin hakeen mun lääkkeet ihan yksin, terapiaan ei tullu kyytiä ja ihan sama mikä lämpötila oli, mä käytin pitkähihasta koska mun käsien arvet on kamalat. Sen lisäks äiti häpes mua ja huusi mulle aina kun se sai tietää mun viillelleen. Tätä samaa paskaa jatku toukokuuhun asti, kunnes mä päätin et en jaksa enää. Muistan sen miten kirjotain lattialla kädet täristen, silmät itkusta sameena kirjettä jossa kerroin miten pahoillani oon siitä jopa että synnyin. Menin peilin eteen istuun, katoin itteeni peilistä aika pitkään ja sit ihan yhtäkkia otan veitsen käteeni ja vedän käteeni pitkän viillon. Aika nopeesti sit pyörryin ja melkein heti sen jälkeen äiti tulee mun huoneeseen koska olin pyörtyessäni kaatanu sen peilin ja siitä kuulu kova ääni. Seuraava asia jonka muistan on se kun herään sairaalasta, sänkyyn köytettynä. Mun lisäks siellä huoneessa on vaan sairaanhoitaja joka alkaa kysellä mun oloa yms. Mä tietenkin halusin tietää missä mun äiti on, sairaanhoitajan kasvoille tulee surullinen ilme, sit kuulen seuraavat sanat: mä oon pahoillani mutta sun äiti sanoi että ei halua nähdä sua nyt. Sen hetken tuun muistaan ikuisesti, mä en itkeny mä vaan makasin siinä tajuten miten perseestä kaikki on. Mä jouduin olla psykiatrisella osastolla kolme viikkoo, joka ikinen vierailu päivä odotin äitiä, se ei koskaan tullu eikä vastannu mun viesteihin. Kun tuli mun lähtöpäivä, äiti tuli vihasen näkösenä hakeen mut. Se ei puhunu mulle mitään, vasta autossa se alko huutaan mulle kaikkee siitä miten kiittämätön paska mä oon ja se sano että se todella toivoo että mä olisin kuollut. Mä istuin takapenkillä pidätellen itkua koko matkan ajan, kun päästiin kotiin äiti ei puhunu mulle mitään ainakaan tuntiin. Yhtäkkiä se tulee mun huoneeseen ja tuo sinne mukanaan maton joka on veressä. Mun piti pestä se matto koska se oli äitin lempimatto ja olin tahrannut sen mun verellä. Kauan aikaa kulu ja äiti ei vieläkään puhunu mulle oikeestaan mitään. Eilen se tulee mun huoneeseen ja käskee mun painua helvettiin sen talosta, koska se sai tietää että olin taas satuttanu itteeni. Tietenkin mä vaan ignoorasin sen koska en halunnu riitaa, mut sit se tulee repiin mut sängystä ja huutaa päin naamaa: ala nyt pakkaan jos haluut jotai mukaas, kohta on liian myöhästä. Mä tietenkin tilanteesta hämmentyneenä pakkaan mukani vähän kaikkee mitä ajattelin tarvitsevani. Sit meen olohuoneeseen ja äiti sano: ala mennä jo. Kysyin sit mihin ja ainoo mitä äiti sano: ihan mihin vaan, mutta ulos mun talosta. Mä sit lähen aika hitaasti käveleen eteistä kohti, kelaan päässäni vaan että mihin mä meen tai mitä mä ees teen. Mä menin ulos, kävelin ainakin tunnin verran metsässä ja odotin vaan äitiltä puhelua tai viestiä. Sitä ei tullu. Kiipesin mun vanhan ala-astee katolle, makasin siellä ja katoin tähtiä. Aamulla kiipesin alas ja kävelin vähän kaikkialka. Täälä mä nyt istun puna-vihreällä penkillä jossain päin kaupunkia ja kirjotan tätä viestiä, koska oon saanu demistä apua monii mun ongelmiin. Mitä mä nyt teen, äiti ei vastaa mulle, mulla ei oo sukulaisia tai kavereita kenen luo mennä. Mulla on kylmä ja enään 19% akkua. En haluu luovutta, mutta en nää enää muutakaan vaihtoehtoo. Mä en oikeesti tiedä mitä mun pitäis tehä, haluisin vaan että joku tulis tänne lohduttaan mua. Mulla on tosi paha olla ja en tiiä mitä tehä. Haluun kotiin mutta en uskalla mennä.