imnotpretty16.5.2020 11:04
1/8
TÄRKEÄÄ: APUJA KAIVATAAN. Erittäin huono itsetunto ja henkinen huono olo? Voinko koskaan löytää kumppania?

Lukekaa tää loppuun, vaikka parissa erässä, tarviin neuvoja tai edes jonkun jolla on sama tilanne.

Tätä on tosi vaikeeta kirjottaa koska en oo ikinä puhunu tästä kellekään. Täällä on kuitenki monia jotka voi samaistua, joten ehkä toivon teiltä vinkkejä, vertaistukee? Oon pian täysikänen ja kärsin edelleen niin pahoista itsetunto-ongelmista et se alkaa jo olla henkisesti tosi raskasta. En vaan osaa elää itteni kanssa koska musta tuntuu joka päivä siltä etten oo hyvännäköinen enkä osaa yhtään mitään. Tiedostan sen etten oikeesti oo ruma, mut en kyllä tunne itteeni myöskään kauniiks. Toki onhan mullakin usein niitä päiviä että fiilaan itteeni peilin eessä, mutta lopulta kuitenkin aina käännän sen kaiken hyvän itteeni vastaan ja lopulta mulla oon taas se sama paska olo ittestäni. Oon kyllästyny siihen mitä nään peilistä, koska mun omasta mielestä näytän ihan samalta kun 7-luokalla. Ulkonäöllisestihän en oikein voi muuttua enkä keksi edes kuinka, onhan mussa sentään paljon sellasta josta itessäni tykkään ja joista oon saanut jopa kehuja: Mulla on vähän pisamia, mun silmät ja ripset on mun mielestä tosi kauniit, mulla on tosi tasanen, hyväkuntoinen ja puhdas iho. Tykkään mun lantiosta ja mahasta. En kuitenkaan osaa näyttää niitä hyviä asioita joista itessäni tykkään, koska keskityn itessäni (ja elämässä muutenkin..) aina niihin negatiivisiin asioihin. Ja siitä haluun päästä eroon. Kaikista mun hyvistä ulkonäöllisistä seikoista ei kuitenkaan loppujen kopuks oo mitään apua, vaan mun pitäis korjata mun henkistä asennetta itteeni kohtaan. En oo vaan keksiny mitään kuinka voisin kehittää itteeni. Aina jos ostan vaikka jonkun uuden vaatteen, mulla on hetken hyvä olo, mut lopulta tuun siihen tulokseen ettei mikään vaate sovi mulle ja näytän kaikessa ihan kamalalta. Esimerkiks koulussa oleminen on mulle tosi vaikeeta, ja jos mun koulupäivän aikana kokemat ulkonäköpaineet ei liity siihen mitä mulla on päällä, keksin väkisinkin jonkun uuden jutun jota mietin koko päivän. Esimerkiks sen kuinka lyhyt oon, missä asennossa istun tai kuinka nuorelta näytän. Oikeesti en oo lyhyt. Oon 161cm ja tosi moni samanikänen tai vanhempi on mua lyhyempi. Kai mä oikeesti näytänkin ihan ikäseltäni, mut haluisin näyttää vanhemmalta ja ihan vaan siks, et sillon mulla saattais olla itsevarmempi olo. Mulla on tosi huono olo itteni kanssa jopa kotona, joten voitte kuvitella millasta se on kodin ulkopuolella. Kotona oon oma itteni, nauravainen, hauska, tosin nyt mulla on ollu taas entistä enemmän negatiivista fiilistä. Vaikka saankin olla kotona ihan oma itteni, en silti uskaltais kokeilla esim. mitään uudenlaista tyyliä, koska heti jos tekisin niin, multa ruvettais kyseleen ja mä niin nään isäni nauramassa jos kokeilisin jotain uutta jollasta en oo ennen kokeillu. Toki siis ostan ihan sellasia vaatteita kun haluun ja oon ihan tyytyväinen siihen miten pukeudun, ja oon tyyliltäni aika tavallinen. Olis kuitenki kiva kokeilla jotain jollasta en oo ennen kokeillu, vaikka vähän hienostuneempia vaatteita? Mulla on kuitenkin liian huono itsetunto jopa siihen, ja multa puuttuu rohkeutta kokeilla uusia juttuja. Lisäks mun perhe kohtelee mua aika-ajoin tosi lapsellisesti, eikä siitä ainakaan apua oo..


Kaiken äskeisen lisäks mulla ei oo ainuttakaan kaveria, saatika poikaystävää. Luulen et sekin vaikuttaa mun itsetuntoon. Voisin kuvitella, että jos mulla olis kavereita, paras kaveri tai kumppani, saattaisin olla ihan erilainen, hyvällä tavalla. En haluu kuitenkaan liikaa muuttaa itteeni, vaan kehittää parempaan suuntaan. Voiko kavereita saada enää vanhemmalla iällä? Entä onko mulla koskaan mahollisuutta tavata ketään, kenen kanssa aloittaa parisuhde, jos mulla ei ole kavereita? Tääkin asia on vähän ristiriitaista, koska...

Toisaalta aattelen niin, että koska mulla on niin huono itsetunto ja näytän aina vihaselta, en voi koskaan saada kavereita. En anna itestäni hyvää ja itsevarmaa kuvaa, joten en voi myöskään koskaan saada poikaystävää. (koska eikös se niin mene, että ensin pitää oppia rakastaan itteensä ennen kuin voi rakastaa toista?) Toisaalta taas ehkä jos mä kaikista ulkonököpaineista ja muista huolimatta saisinkin joskus kavereita (tai edes sen poikaystävän), mä muuttuisin ihan varmasti parempaan suuntaan.

Ja älkää ymmärtäkö väärin, just nyt en halua parisuhteeseen, koen olevani liian nuori enkä oo valmis, mut toivoisin löytäväni jonkun vaikka parin vuoden päästä? Ehkä sillon asiat olis jo paremmin. Oon myös pärjännyt tosi hyvin ilman kavereita, koska onhan mulla sentään sisaruksia. Kaverit on kuitenki eri asia, eikä mulla oo koskaan ollut ketään.

KIITOS jos jaksoit lukea loppuun asti. Toivosin jotakin kommenttia tai apuja, mut mulle riitti myös se että sain avautua tästä. Oon oikeesti ihan mukava vaikka mulla onkin omat ongelmani. :)