ujobiseksuaali30.11.2019 15:32
1/23
Tarina - Sano et sä rakastat mua

rääh tää koituu mun kohtaloks ja varmaa kuolen tähän.
kahesta tytöstä kertoo jote jos et sellasta kestä niii ei tarvi lukea.
rakentava kritiikki on enemmän ku tervetullutta.
tää on iha hirvee (ja massapaska) mut ei voi mitää

Ensimmäinen luku - Tove Reed

Syyskuun ensimmäinen aamu muistutti syksystä viileällä tuulenpuuskalla, joka lennätti ruskan lehtiä ikkunaan sekä tuhansilla pisaroilla, jotka putoilivat vuoron perään taivaalta jättäen jälkeensä vain pieniä lammikoita. Tummat pilvet reunustivat kaupungin siluettia. Vesipisarat paiskautuivat kirkkaaseen lasiin kerrostalon neljännessä kerroksessa. Ilma tuntui viileältä jopa sisällä.

Harjan liike tuntui jatkuvan ikuisuuksiin, kun vedin sitä pitkien, takuttomien hiusteni läpi. Kiiltävä ruskea hiuspehko näkyi himmeästi vesipisaroiden pisteyttämästä ikkunasta. Totta kai se näytti kiiltävältä, vaikka tosiasiassa se oli rasvainen. Ikkuna kiilsi itsessään.

“Kultaseni, aika mennä”, lempeä naisääni kaikui lähes tyhjässä huoneessa. Asunnossa ei ollut paljon hienoja tavaroita täyttämään tyhjiä tiloja, vaikka asuimme hienossa asunnossa. Meillä ei ollut varaa hienouksiin, jotka täyttäisivät asunnon niin täyteen, että henkeäkään ei saisi kunnolla. Monilla muilla oli siihen mahdollisuus.
“Joo, tulen pian”, vastasin hymyillen - vaikkei äitini hymyäni nähnytkään - ja vedin harjan viimeisen kerran hiusteni läpi. Annoin hiusten laskeutua luonnollisesti olkapäilleni ja lähdin äitini pyynnöstä kohti eteistä.

Kirkkaan keltaiseen farkkumekkoon pukeutunut nainen puki pienelle pojalle ulkovaatteita päälle iloisesti puhuen. Nainen veti vetoketjua kiinni ja kääntyi katsomaan Tovea huoneensa oven edessä.
“Tove, Jonathan ei löydä avaimiaan. Autatko häntä?” äiti kysyi ja osoitti olohuoneen sohvatyynyjä kääntelevää poikaa. Vastaamatta lähdin automaattisesti pojan luo.

“Missä ne avaimet on nähty viimeksi?” kysyin ja aloin katsoa hyllyiltä, jonne Jonathan ei itse yltänyt. Useimmiten avaimet olivat mystisesti päätyneet paikkoihin, joihin poika ei mitenkään olisi voinut yltää. Milloin ne olivat hyllyillä, milloin keittiön kaapissa keksipurkin takana. “Oletko taas heitellyt niitä?”

“En ole!” poika huudahti ja kääntyi ympäri vauhdikkaasti kiharat hiukset heiluen ja katsoi minua suoraan silmiin. Jonathan asetti kätensä puuskaan ja kieltäytyi etsimästä avaimia enää, ellen peruisi kysymystäni. Pyöräytin vain silmiäni ja nousin varpailleni nähdäkseni mustan puuhyllyn takaosaan saakka. Pieni kiille, joka johtui ikkunasta paistavasta auringosta, paljasti avainten olinpaikan. Kurkotin ja ylsin juuri ja juuri etusormellani yhteen avainnipun rinkuloista. Heitin avaimet pojalle. “Olet sittenkin heitellyt niitä.”

Ahtauduimme kaikki pieneen autoon päästyämme vihdoin ulos. Minä istuin etupenkille äitini viereen, pojat takapenkin kuluneisiin turvaistuimiin. Hitaasti auto lähti parkkipaikalta liikkeelle ja osaksi kaupungin jo vilkasta liikennettä.

“Sinullahan on tänään bänditreenit?” äiti kysyi vilkaisten nopeasti tytärtään päin. Nyökkäsin, vaikkei äitini sitä välttämättä edes näkisi. Uutta kysymystä ei kuitenkaan koskaan tullut, joten oletin hänen nähneen nyökkäyksen, tai ottaneen hiljaisuuden myöntävänä vastauksena.

Auton vauhti alkoi hidastua, kun tien vieressä näkyi korkea tiilirakennus, jota täällä päin kutsuttiin aivan eri nimellä kuin piti. Helvetin piha kuhisi nuoria, jotka laahustivat väsyneinä sisään useista ovista. Kohta kulkisin yhtenä ihmisenä heidän joukossaan.

“Tulen vasta myöhään kotiin, Carole hakee pojat ja tekee ruokaa. Hauskaa päivää kulta, ole varovainen!” äiti hymyili ja suukotti tyttärensä otsaa. Hän oli aina tehnyt niin, eikä hän lopettanut sitä. Nousin pois autosta ja seurasin auton katoamista liikenteen joukkoon. Sen jälkeen käännyin ympäri ja tuijotin tiilirakennusta edessäni. Taas yksi päivä Helvetin sisällä. Päiviä ei tainnut koskaan olla tarpeeksi, jotta se loppuisi.

Käytävällä kuhisi nuoria kaikissa sateenkaaren väreissä. Kaikki näyttivät niin erilaiselta. Siihen täällä pyrittiinkin. Erilaisuus kunniaan, ei kiusaamista, ei syrjintää, olkaa omia itsejänne - kymmenittäin julisteita peittämässä nuhruisia seiniä siitä, kuinka kaikki pitäisi ottaa huomioon eikä ketään saisi kiusata. Huvittavaahan se on, kun kaikki heteroseksuaalisuuden ulkopuolella kuitenkin suljetaan omaan laatikkoonsa, eikä heitä saisi olla. Pienikin neutraali tai positiivinen maininta muista kuin heteroseksuaaleista saa veren kiehumaan koulun henkilökunnassa sekä suurimmassa osassa opiskelijoista.

Ruskeat kaapit reunustivat käytäviä. Kaappini oli keskellä kaikkia, joten en koskaan päässyt sinne ilman, että minun piti tunkea kaikkien välistä. Kaappini oli kahden parhaan ystävän välissä. He puhuivat aina keskenään ja nauroivat mitä ärsyttävintä naurua. Jostain syystä he myös aina sattuivat kaapille samaan aikaan kuin minä, vaikka yritin vältellä heitä, jotta en joutuisi kuuntelemaan sitä hirveää naurua tuntien ulkopuolellakin.

Kaappi numero 458. Se oli minun. Avasin sen pyörittämällä lukkoon koodini, jonka olin vain arponut netistä löytämällä numerogeneraattorilla. En koskaan käyttänyt salasanoina ja koodeina mitään, mikä liittyi minuun. Joku voisi hyvin päätellä ne. Sen takia ne olivat usein vain sattumanvaraisia numero- tai kirjainyhdistelmiä.

Kaappini sisältö ei ollut siisti. Kirjat olivat vain heitetty sisälle, jotta ne olivat siellä. Ovessa roikkui muutama valokuva perheestäni ja ystävistäni sekä lukujärjestys tälle jaksolle. Sen lisäksi kaapissa oli turhia papereita, joita aina tunneilla jaettiin, mutta joilla ei todellisuudessa tehnyt mitään. En niitä kotiinkaan halunnut viedä, joten ne päätyivät kaappiin. Sinne tungin kaiken, jota kotona en tarvinnut.

Biologian kirjan löydettyäni annoin ovelle vauhtia ja kuuntelin sen kolisevaa sulkeutumista. Tuhahdin itsekseni ja astuin osaksi väkijoukkoa, joka kulki pitkin käytäviä kohti ensimmäistä tuntia. Biologiaa rouva Bernandesin kanssa heti aamusta ei ollut mieluisa vaihtoehto, mutta oli se kärsittävä joskus.