Tää syksy on ollu oikeesti ihan kauhee. Mä oon ollu useamman vuoden ajan paljon kipeenä ja multa oli siis tarkotus poistaa sen takia nielurisat. Ongelma oli siinä, et olin aina joko kipeenä tai muuten sellasees kunnos, et mua ei voitu leikata. Viime viikolla, mut sit poistettiin koko leikkausjonosta, joka ei nyt kauheena yllätyksenä tullu, mut harmittaa silti paljon.

Sit meillä oli yläasteella myös iso kaveriporukka, siinä oli mun lisäks 11 ihmistä. En ollu kovin läheinen muiden, kuin kahden kanssa. Mä tunsin siinä kaveriporukassa aina oloni ulkopuoliseks ja mut jätettiin usein yksin.
En oo ollu tekemisissä, kuin yhden kanssa, koska oon päättäny vielä kerran yrittää selvittää asiat hänen kanssa. Hän on etäinen, mut hän ei jättäny mua samalla tavalla ulkopuolelle. Yritin pitkään selvittää välejä sen toisen läheisen kaverin kanssa, eikä siitä tullu lopulta sit mitään. Niin oon nyt niin loppu etten jaksais millään heti alkaa selvittää meidän välejä.
Mä en koskaan uskonu, et ne ois tahallaan jättäny mut ulkopuolelle tai en ainakaan halunnu uskoo. En oikeesti tiiä oliko se tahallista vai ei, mut sen tiiän, et se sattu joka kerta ja oon mielummin yksin, kun niiden kanssa.

Isäkin tilanne pyörii mielessä, vaikka onneks se on pysyny vielä ihan suht hyvässä kunnossa, niiden syöpähoitojen ansiosta. Tää tilanne on muuten jo niin raskas etten kaipais tähän mitään muita murheita tai vastoinkäymisiä.

Koulussakin menee niin päin helvettiä, kun kouluun en oo päässyt sen takia, et oon joko kipeenä tai sit ahdistaa vaan niin paljon. Opiskelustakaan ei tuu enään mitään, kun en pysty keskittymää tai oon muuten vaan niin väsyny etten jaksa opiskella.