Onko kukaan muu täällä joutunut nuorena diilaamaan sen faktan kanssa, että kuolee mahdollisesti tai käytännöllisellä varmuudella piakkoin? Millaisia ajatuksia olette käyneet läpi, saadaksenne mielenrauhan?

Oireeni sopivat hyvin munasarjasyöpään. Sitä ei ole vielä diagnosoitu, mutta pelkään lähitulevaisuudessa saavani diagnoosin. Tosin mahdollisuuteni selvitä on hyvät, koska syöpä lienee oireenkuvasta päätellen alkuvaiheessa. Pari viikkoa sitten alavatsan ultrassakaan ei näkynyt mitää. Kuitenkin pessimistinä syöpä on mulle = kuolema. Joten ajattelen olevani kuolemassa.

Sen tosin olen päättänyt, että jos lääkäri nyt antaa kuolemantuomion, lähden oman käden kautta samana päivänä. Yhteenkään sairauteen en aio kuolla. Tätä tosin olen päättänyt pohtia tarkemmin vasta saatuani syöpädiagnoosin.

Mietin tässä ovatkohan stressihormonini kuluneet viimein loppuun, kun ahdistuskin on tällä hetkellä yllättävän vähäistä. Olen elänyt melkein ympärivuorokautisessa ahdistuksessa viikkokausia, ja sain muutama tunti sitten Mäkkärin vessassa jonkinlaisen ituku-paniikki-raivokohtauksen, joten en ihmettelisi. En tällä hetkellä tunne juuri mitään, mikä on varsin kelvollinen olotila vaihteeksi.