Olen tuntenut oloni hyvin pitkään äärimmäisen yksinäiseksi. Elämässä on ollut todella pitkä ajanjakso, jonka aikana minulla ei ole ollut juuri ollenkaan perheen ulkopuolisia kontakteja. Olen ujo ja hiljainen, joka osaltaan vaikuttaa vaikeuksiin ihmisten kanssa toimimisessa. Koen olevani tylsistyttävä ja etäinen ihminen ja minusta tuntuu siltä, että jopa persoonani olisi jollain tavoin köyhtynyt ajan saatossa.

Olen aina toisinaan yrittänyt tutustua ihmisiin eri väylien kautta, mutta pääosin kokemukseni ovat tavalla tai toisella epäonnistuneita. Mielessäni ihmiset ovat alkaneet näyttäytyä joko omaa etuaan tavoittelevina hyötyjinä tai muutoin vain uhkaavina ja sen takia pelkään olla kehenkään yhteydessä. Minusta tuntuu myös pahalta, jos ihmisten täytyisi olla tekemisissä kanssani vain säälistä enkä halua olla kenellekään riesa.

Olen huomannut tulevani aina vaan entistäkin kyynisemmäksi ja epäluuloisemmaksi kaikkea ja kaikkia kohtaan. Maailma näyttäytyy itselleni lohduttomana, pelottavana ja valtavan surullisena kokonaisuutena. Olen koittanut sysätä pahaa oloa syrjään tekemällä töitä ja harrastamalla erilaisia asioita. Toki minulla on perhe ja sisaruksia, jotka ajoittain saavat ajatukset toisaalle yksinäisyyden sietämättömyydestä. Saatan kuitenkin nykyisin yhtäkkiä purskahtaa lohduttomaan itkuun kesken erilaisten aktiviteettien pahan olon takia. En ole ennen ollut kovinkaan emotionaalisesti herkkä, mutta nyt tuntuu, että jokin raja on tullut vastaan ja yksinäisyyden kokemus on muuttunut entistäkin kokonaisvaltaisemmaksi. Tämä on suoraan sanottuna kamalaa, pohjaton yksinäisyys tuntuu ihan melkeinpä fyysisenä kipuna.

En tiedä, oliko tästäkään avautumisesta minkäänlaista hyötyä. Ehkä toivoisin saavani osakseni ymmärrystä, muiden kokemuksia vastaavasta tilanteesta tai jonkinlaisia selviytymistarinoita, mutta en odota mitään. Olen vain saapunut hyvin toivottomalta näyttävään pisteeseen, enkä tiedä ollenkaan, miten saisin voimia jaksaa elämässä eteenpäin.