mä en edes muista millon aloin "syrjäytyä", mutta nyt olen 15-vuotias ysiluokkalainen ja elämä ei tunnu vaan maistuvan. mulla on kavereita koulussa joiden kanssa on kivaa mutta vapaa-ajalla olen täysin yksin. tuntuu että kynnys kysyä jotain vaan hengailemaan kasvaa kokoajan.
sanoisin että olen aika perusteini, pukeudun vaginatricotiin, menkkahaukkaan yms. brändeihin ja sulaudun oikein mukavasti valtavirtaan.
oon todella pitkiä jaksoja putkeen kaikki illat yksin huoneessani ja puhun niille ainoille oikeasti ovat ystäviäni, mutta toinen asuu toisella puolella suomea ja toinen aivan eri maassa. itken tosi usein koska vituttaa olla yksin, tuntuu että kaikilla on se oma kaveriporukka ja ovat ulkona iltamyöhään kun taas mä olin vapun ja uudenvuodenkin omassa huoneessa. en oo myöntäny kenellekkään kuinka yksin oikeasti olen, näille kahdelle ystävällenikin jätän yleensä kertomatta mitä tein kuluneena päivänä todella usein, kai tämä sitten hävettää niin pirusti.
vanhemmat muistaa aina tasasin väliajoin kysellä että "missäs kaikki sun kaverit on", no jaa'a. :-) oon käynyt kuraattorille juttelemassa mutta neuvot olleet tasoa "mene rohkeasti uutten ihmisten luokse juttelemaan", mikä teoriassa kuulostaa yksinkertaiselta mutta ei sitten onnistukkaan niin helposti. yritän kyllä ottaa askelia että pääsisin tästä paskasta ylös, olen esim. etsinyt netistä kavereita ja miitannutkin pari kertaa mutta ne jää aina tosi pinnallisiks, oon yrittäny alottaa keskusteluja "puolituttujen" kanssa mutta ei vaan synny semmosta yhteyttä. tuntuu että ryven itsesäälissä kokoajan ja katkeroidun päivä päivältä lisää. D:

kohtalotovereita? menestystarinoita yksinäisyydestä nousseilta? neuvoja?