Vertaistukea? Ahdistaako kesä? Tai jos ahdistaa muuten vaan tai haluutte avautua jostain? Jakakaa jooko, haluisin oikeesti kuulla (etten oo yksin).

Kesä ahdistaa. En viitsi avautua läheisimmillekään ystävilleni, koska niillä on just nyt niin paljon ja erityisesti niin paljon hyvää meneillään sekä on se niitten(kin) rakastama kesä, etten vaan viitsi vuodattaa tätä kellekään. Kun ei tää edes loppuisi siihen, että saisin asian näennäisesti ulos.

Mua ahdistaa rutiinien puuttuminen. Mulla on treenejä tän koko kesäkuun (ja heinäkuun kolmannelta viikolta alkaen) ajan ma-to, mutta sekään ei riitä peittoamaan ahdistusta. Koska tiesin jo ennen kesän alkua et taas ahdistaa erityisen paljon, ajattelin ensin, et hakisin kesätöitä (päätin just peruskoulun eli ei oo tavallaan pakko olla töissä), mut onneksi en, koska tarkemmin ajateltuna se olis ahdistanu vielä enemmän heti ns. alkuhuuman jälkeen. Hakematta oleminenkin tosin ahdistaa näin jälkikäteen, kun niin monella samanikäisellä kaveripiirissä on töitä...
Noi treenitkin vähän itse asiassa ahdistaa. Tanssin, ja oon koko kesäkauden vieralla koululla, vieraiden ihmisten ja opettajien seurassa, mikä stressaa, vaikka oonkin jo tutustunut pariin ja tiedän et tästä on paljon hyötyä mulle. Silti.

Koko yläasteen ajan on tapahtunut ihan liikaa mun jaksamiselle. 12-tuntinen treeniviikko, minkä tosin oon itse valinnut ja mistä oon myös äärimmäisen, sanoinkuvaattoman onnellinen, neljän kuukauden unettomuusjakso, läheisen kuolema, isompi riita perheen sisällä, äidin syöpä ja oma anoreksiaan sairastuminen. Oon väsynyt ja ajattelin olevani onnellinen päästessäni lomalle ja voivani levätä ja tanssia ilman koulujuttuja mut mitä vielä.

Kaks vuotta sitten sen kesän jälkeen, jolloin sairastuin anoreksiaan ja käytin kaikki päiväni laihduttamiseen, mua on ahdistanut entistä enemmän kesäaika, kun kaikki muistuttaa siitä mitä on ollut, ja tulee aina sama tunne kuin sinä kesänä, kun aloin laihduttamaan, "nyt mulla on aikaa laihtua syksyksi". Nykyään oon terve ja tiedän että jos lähtisin tohon, mun haaveet tanssijuudesta ja ylipäätänsä elämisestä olis siinä, koska mun sydän ja keho (ja mieli sekä läheiset) ei kestäis enää. Käy se silti välillä mielessä. Mä olen vieläkin ihan hukassa ja pelokas ja rikki.

Syksyllä odottaisi myös uusi koulu, niinkun varmaan monella, josta ei vielä mitään tietoa. Jos en pääse ekaan valintaani (taidelukio) pelottaa myös, että mua alettaisiin kiusata. Tavallaan tiedostan että hassu pelko, varsinkin kun mussa ei ole ns. mitään erilaista ulkoisesti tai muuten verrattuna muihin, josta voisi kehittää aiheen (kyllä te varmaan ymmärrätte mitä tarkotan, kiusaaminen on väärin eikä minkään pitäis olla aihe sille jne mutta) mut sen jälkeen kun mua ala-astella kiusattiin pari vuotta lähinnä syrjimällä, kai koska olin ujompi ja kasvoin siitä tietysti aina vain ujommaksi, oon ajatellut, että koska tanssi pelasti mut sieltä ja se sekä ihmiset siellä sai mut työstämään rohkeuttani ja luottamaan; luopumaan pikku hiljaa ujoudestani, niin taidelukio ja ne ihmiset siellä varmasti , "ainoastaan" hyväksyy mut sellaisenaan. Toivoisin vihdoin koulua, mihin on kivaa mennä. Haluaisin tietenkin myös sinne niitten taidekurssien ja samanhenkisten ihmisten kanssa.
Vähän päähänpinttymä. Onko se ees yhdyssana.

Tanssi"ryhmäni" taas hajautuu mulle myös supertärkeän opettajan jatkaessa matkaa muualle ja vaikka siellä tulee syksyllä olemaan tuttujakin ja tanssi on pääosassa, kyllä mua sekin vähän pelottaa. Ja tietenkin surettaa. Lisäksi mun koira alkaa olla siinä iässä, ettei se elä enää kauaa, ja mummo on tälläkin hetkellä sairaalassa. Pelottaa myös, että syksyllä kaiken uuden tullessa vastaan, en pystykään asennoitumaan siihen oikein vaan jään vellomaan pelkoon ja ahdistukseen ja muistoihin ja traumoihin ja päädynkin menemään takaisin kuoreeni: olemaan taas ujo ja näkymätön kaikkialla muualla kuin tanssisalissa. Ja alan taas voimaan huonommin kaikin puolin. Oon työstänyt tätä asiaa kohta kaksi vuotta ja tiedän että sen rohkeuden olla ja jatkaa on tosi helppo antaa kuolla, jos liikaa ikäviä asioita sattuu just siihen kohtaan. Sekin pelottaa.

Ei mulla muuta just nyt. Kiitos. Haluaisin kuulla myös teistä muista jotakin. ❣