Tomtom14.6.2018 13:36
1/1
Tarinoita yksinäisyydestä

Itselleni lukion aikainen yksinäisyys on edelleen vähän arka aihe. Siltikin haluaisin kuulla lisää myös muiden tarinoita, oli syy yksinäisyyteen painava tai ei. Jokaisella on oma syy ja tällä kertaa haluan jakaa myös oman tarinan.

Omaa elämääni ennen lukiota voisi kuvailla melko normaaliksi. Kaveripiirini oli pieni, mutta läheinen, harrastin salibandyä kovalla tasolla ja koulumenestys oli hyvää tasoa. Tiesin myös, mitä haluan lukion jälkeen, mutta halusin käydä lukion jo yleistiedon takia.

Lukion aloitus oli itselleni hankala, sillä vanhempien ero osui samaan aikaan. Vaikka vanhempieni suhde oli väkivaltainen, en silti pystynyt ajattelemaan eroa hirveän hyvällä. Ero vaikutti lopulta myös hyvin paljon omaan suhteeseeni isäni kanssa.

Ymmärrän, että ero on vaikeaa aikaa, mutta isän puheet äidin projektilapsesta, vahinkovankkurista ja vanhemmuudesta vain ulkoisista syistä tuntuivat pahalta. Tämä jo itsessään alensi omaa itsetuntoa, mutta lopullinen selkärangan napsahdus tuli, kun tajusin ettei hän oikeasti välitä. Yhteydenpito loppui, eikä aikaa näkemiselle tuntunut löytyvän, koska näkeminen ei ollut seuran arvoista. Välimatkaakin oli jonkin verran ja kun tapaaminen saatiin, ei ollut kivaa löytää itseään tienposkesta, koska suhde äitiin on katkera ja olet osasyy siihen.

Tämä osittain johti suureen asennevammaan, joka vaikutti muuhun elämään. En jaksanut välittää itsestäni tai muista, ja asiat jotka olisivat olleet tärkeitä jäivät taka-alalle. Kaveripiiri katosi pikkuhiljaa, oman sairauden hoito ei kiinnostanut, salibandy loppui ja koulunumerot tippuivat rajusti. Tämä vaikutti myös työelämään, koska halua tai edes kunnon yritystä töihin pääsemiseksi ei ollut. Tämä yhdistyi siihen, että isästäni kuului usein pelkkää negatiivistä, niin asiat tuntuivat menevän huonoon suuntaan.

Elämää neljän seinän sisällä jatkui pari vuotta. Tiesin kyllä, mitä tein, mutta en vain jaksanut välittää ja yksinoloon valitettavasti tottui. Käännekohtana toimi lukion viimeinen vuosi, jolloin ryhdistäydyin ja aloin panostamaan kouluun. Vaikka lukion viimeinen vuosi oli sosiaalisesti yhtä kuraa kuin ensimmäiset, niin hiljalleen tulleet onnistumiset motivoivat.

Pääsin lukiosta ok papereilla ulos, mutta enemmän olin tyytyväinen siihen mitä opin. Asiat eivät ole itsestään selvyyksiä ja asioiden eteen on tehtävä töitä, vaikka olisi lahjakas. Ymmärsin itse myös, miksi asioista olisi tärkeää puhua, eikä jäädä omien ajatusten kanssa yksin.

Nykyään itselläni menee paremmin. Olen alalla, josta pidän, olen työelämässä paremmin kiinni ja en ole enää täysin yksin, vaikka ihmisiä näkeekin harvoin. Myös suhteeni isään on parantunut, eikä välien pistäminen poikki ollut missään vaiheessa hyvä vaihtoehto.

Itselleni tärkeimmät ihmiset lukiossa ja sen jälkeen, ovat olleet opettajat ja opo. Minua jaksettiin tukea, enkä loppupeleissä olisi tiennyt, olisinko lukion viimeisenä vuonna herännyt yhtään mihinkään ilman sitä kannustusta.

Tavallaan on sääli, että lukio tuntuu kolmelta tuhlatulta vuodelta, mutta itselle se opetti, että tärkeistä asioista on parempi pitää kiinni ja niitä pitää arvostaa.

Kertokaa omia kokemuksianne, ihan vaikka vain hetkellisistä! Opitteko niistä mitään, muuttiko se teitä jotenkin ja mikä motivoi aloittamaan alusta. Kaikenlaiset tarinat kiinnostaa, eikä pääasia ole se,onko oma tarina yhtä vaikuttava kuin kaverin.