Hei!

Haluaisin jakaa teidän kanssa selviytymistarinani. Pahoittelen jo heti alkuun tekstissä olevia kirjoitusvirheitä. Omaan vaikean lukihäiriön.

Olen tosiaan 25-vuotias nainen. Elämäni ei ollut aina helppoa. Kaikki alkoi kun, olin lapsi. Jouduin lapsena vakavan perheväkivallan urhiksi. Sitä kesti useita vuosia. Haluan suojella yksityisyyttäni niin en jaa tarkempia yksityiskohtia. Mutta, se oli rajua. Lisäksi olin kiusattu lapsesta saakka. Muistan, kun 4 vuotiaana eräs poika heitti mut, keinusta ja kivellä silmään.

Aloin kärsiä jo varhain todella omituisista oireista. Tuli välähdys ja olin kävellyt useita kilometreja paikkaan, en muistanut matkastani yhtään mitään. Mua tutkittiin ja tutkittiin syytä ei koskaan löytynyt.

Lopulta reilu 20 vuotiaana aloin oirehtia rajusti. Kädet tärisi jatkuvasti, sain voimakkaita ahdistus kohtauksia. Olin niin huonossa kunnossa, että kaupassakäynti oli vaikeaa ja en jaksanut/ kyennyt näkemään läheisiä/ ystäviä.

Lopulta menin päivystykseen ja siitä lähetteen psykologille. Psykologin diagnoosi oli. Olin vakavasti traumatisoitunut ja mulla oli keskivaikea masennus. Ei osanut siinä kohtaa sanoa, miten hyvä vaste terapialla oli muhun. Luulin nähneeni unta, kaikki unet olitkin totta. Kuitenkin silloin kypsyi ajatus, että tästä minä vielä nousen! en anna ikinä periksi.

Nyt 3 vuotta myöhemmin. Voin tosiaan huomattavasti paremmin! Masennus on parantunut lähes täysin, trauma oireet on helpottaneet merkittävästi. Vaihdan tässä psykoterapeuttia ja uusi sanoi, että miten voin näin hyvin. Sanoin vaan, että päätin parantua. :) <3

Oon ollut noin vuoden verran todella hyvässä parisuhteessa ja elämä hymyilee =) Tosiaan haluan tällä tarinallani muistuttaa sitä, että ikinä ei kannata antaa periksi!