Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Atrasrabam7.7.2017 1:04
1/4
Se minkä jätin sanomatta

Mies tuomittiin elokuussa 2016 lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hyväksikäytön uhri oli 15-vuotias. Asia ei tullut ilmi ennen kuin elokuussa 2015, kun uhri muutti pois kotikylästään ja murtui. Jos uhri asuisi vieläkin kotonaan, asia olisi todennäköisesti vain sivuutettu, unohdettu. – Näin toimitaan maalla.
Uhrin toinen vanhempi on puolustuskannalla. Vihainen. Aina valmis auttamaan lastaan. Ei kuitenkaan osaa varoa sanojaan. Möläyttelee sanoja jotka loukkaavat uhria. Uhri etääntyy.
Toinen vanhemmista ei usko lastaan. Istuu käräjäoikeudessa miehen vierellä. On valmis puolustamaan miestä. Vanhempi yrittää lähentyä lapsensa kanssa, mutta turhaan. Vahinko on jo tehty. Luottamus on petetty. Vanhempi haluaa nähdä lastaan, mutta ei aijo panostaa näkemiseen, vaan hakeutuu omiin oloihinsa. Juo.
Mies käveli ovesta sisään. Uhri näkee saman pelon koirassaan, kun monet näkevät hänessä. Kotiväki ei kuitenkaan huomioi. Tiedosta. Välitä pelosta joka syö uhria sisältä käsin.
Uhri upotti surun, vihan, ahdistuksen, pelon.. alkoholiin. Joi minkä kerkesi. Jätti koulun kesken. Alkoholi vei kaiken. Ystävät. Rahat. Harrastukset. Mielenterveyden.
Syksyllä 2016, käräjäoikeuden jälkeen, juominen jatkui. Koulu alkoi, jäi uudestaan. Ystävät tulivat takaisin, mutta jättivät yksitellen. Mikään ei kiinnosta. Kaikki on paskaa.
Marraskuussa juominen paheni. Joka päivä. Paljon. Aina kännit. Joka aamuinen krapula. Hoitona; alkoholi. Kuun lopulla nepalilainen lähestyi. Pyysi tupakkaa. Istui viereen juttelemaan mukavia. Räpelsi olkapäitä. Tarjosi apua. Halusi hieroa. Känninen nuori vaikerteli, yritti päästä tilanteesta. Valehteli. Nepalilainen kantoi huoneeseensa. Riisui. Hieroi. Raiskasi.
Raiskattu soitti ystävälleen kolmelta yöllä. Ystävä vastasi. Pakotti soittamaan poliisin. Poliisi saapui. Vei sairaalaan, testit tehty.
Raiskattu vietiin turvakotiin. Elämä siellä oli helppoa. Yksinkertaista. Mitään ei pakotettu. Juominen loppui. Raiskattu laihtui kahdessa viikossa kymmenen kiloa. Ei syönyt. Mikään ei pysynyt alhaalla. Musiikki auttoi. Ystävät yrittivät ymmärtää, ymmärtämättä mitään. Ahdistus, pelko ja viha turruttivat raiskatun.

Mies, isäpuoleni, asuu vieläkin vanhempani kanssa saman katon alla. Mikä on se tunne kun vanhempasi laittaa miehen oman lapsensa edelle? Se tunne on pettymys. Viha. Katkeruus.
Nepalilainen, vanha naapurini, kävelee edelleen samassa kaupungissa. Vapaampana kuin minä.

Minkä minä tälle voin? Olisinko voinut tehdä jotain toisin?
Olisin voinut lukita huoneeni oven. Olisin voinut olla juomatta. Mutta voinko syyttää itseäni kahden miehen toiminnasta? Kummatkin miehet kuuluvat vankilaan. Toinen sairas, mielenvikainen, tyydyttää omia mielihalujaan lapsella, ketä on omin silmin vartioinut monen vuoden ajan. Ei voi silti jättää lasta rauhaan. Vainoaa lopun ikää lapsen vanhemman helmasta. Pakotti vanhemman valitsemaan äidinrakkauden ja ”rakkauden” välillä. Ilmeisesti on jotakin vahvempaa kuin äidinrakkaus, sen olen todistanut.
Niin vaikeata kun se onkin, on vain jatkettava elämää. Katsottava horisontin taa. Jokainen askel eteenpäin vaatii askeleen taaksepäin.


Joskus ei kuitenkaan vain yksinkertaisesti pysty katsomaan elämässä eteenpäin. Joskus oma mieli luo ylitsepääsemättömän padon jolloin parasta on pyytää apua. Kenenkään ei tarvitse olla yksin. Kenenkään ei tarvitse yrittää ylittää tuota patoa ilman apua.

Kiitos tästä.