Tuntuuko teistäkin, että ennen kuin ehditte tajuta, heräsitte aikuisten maalmasta? Amis oli vielä sellainen päivähoito, jossa tunneilla nukuttiin kun yödatailujen jälkeen väsytti, kännyköillä pelattiin kun huvitti, ja välillä päästiin pihalle ja halliin leikkimään isoilla koneilla. Jos selkäranka oli edes sen verran suora, että paikalle viitsi klo 8, tai usein vasta klo 12 raahautua edes useimpina päivinä, ei pelkoa etteikö papereita, ja puolittain pelkkää nimellistä ammattitaitoa olisi saanut. Minä kulutin koko koulun aikana vapaa-ajalla opiskeluun ehkä tunnin, joten ei siinä työnteolla tarvinnut itseään rasittaa. Työssäoppismispaikkaakaan ei kenenkään tarvinnut itse hakea, vaan opettajat järjestivät. Itse työ näissä top-paikoissa oli työssäoppijalle niin yksinkertaista, että viisiviikkoiset top-jaksot tuntuivat lähinnä vittuilulta ilmiselle jonka äo on suurempi kuin kengännumero. Kehuja sain siitä kun saavuin paikalle päivittäin (mikä saavutus, etenkin kun verrataan moniin opiskelijatovereihini) ja tein mitä oli tarpeen.

Kun koulutuksen loppusuoralla, melkein kaiken muun ollessa jo suoritettu, viiden kuukauden lahnaamisen ja opinnäytetyön aloittamisen miettimisen jälkeen viimein aloitin, ja tein sen viidessä tunnissa alusta loppuun, asiat ottivat pari askelta melkein itsellään. Yhtäkkiä heräsin sekasotkun keskeltä vuokrayksiöstä ilman ikkunaa tulevaisuuten.

Paperit taskussa, mutta työtilanne täysin paska, mielenterveys epävakaa, lukio ollut neljä vuotta kesken, motivaatio nolla ja edessä ei näy kuin nihilismi.

Jollain onnen potkulla minut suorastaan töytäistiin varsin hyvään työpaikkaan, joka on rennompi kuin eskari, ja josta useimmille ei makseta edes palkkaa, (vain pientä lisää valtiontukiin) mutta jossa tehdään sellasia ihan oikeita töitä, jotka jonkun olisi joka tapauksessa päivittäin hoidettava, jos kaupungin "orjatyöläiset" eivät vastaisi niistä. Edes mielekästä siis. Kyseinen työpaikka täynnä kaikenlaisia hörhöjä ja hustlaajia, aikuisia adhd-pikkupoikia, ojanpohjasta väkisin nostettuja ihmisriekaleita ja muita elämäm kovan koulun käyneitä. Mukavaa porukkaa, ei siinä mitään :D. Ja on siellä ihan täyspäistä porukkaakin.

Tuosta joukosta löysin jopa poikakaverin. Työt on loppuneet ja nyt ihmettelemme sitten yhdessä miten tästä elämästä pitäisi selvitä jonkinlaisella kunnialla. Olemme kaksi parkymppistä lasta, joilla ei ole emotionaalisia eväitä oikein mihinkään. Mies piilottelee jossain kymmen defenssikerroksensa takana vihaamassa itseään ja koko maailmaa ja välttelemässä laskuja. Tiedostaa ongelmiensa luonteen, muttei pysty käsittelemään niitä. Minä ihmettelen neljättätoista vuotta mistä löydän ensimmäistä kertaa elämässäni sen opiskelumotivaation, jonka joku onnekas löysi jo ehkä ekaluokalla. Psykostimulantit eivät tuoneet neurokemiallista tasapainoa, jonka tosiaan tarvitsisin avittamaan pintapuoleisia kognitiivisia prosessejani, jotta pystyisin edes käyttämään opiskeluun sitä kapsiteettiä joka mulla on.

Uskon kyllä selviäväni tästä. Ehkä viimeistään sitten kun tunne-elämäni ylittää murrosiän. Samaistukaa toki. Ja kommentoikaa myös omia kokemuksianne itsenäisen aikuiselämän hankaluuksista.

Täytän muuten kohta 21, enkä ole ollut ikinä minkäänlaisessa palkkatyössä. Varmaan aika tyypillistä vuonna 2016.