Mieli
Pokahontas20.5.2018 18:19
1/10
Pystyykö kukaan samaistumaan?

Mä oon henkisesti niin loppu, et haluaisin kuolla ja oon jo hieman alitajunnassa miettiny sitä syvemmin. En jaksa tehä enää mitään, jään aina vaan kotiin tuijottamaan kattoa, koska en jaksa tehä mitään. En saa enää sitä samaa iloo asioista, mitä rakastan tehä.

Oon aivan yksin tässä maailmassa. Oikeesti en oo, mut musta tuntuu siltä, että mulla ei oo mitään arvoo. Minkä takia pienet, elämää janoavat lapset kuolee Afrikassa nälkään, mutta sitten minä, lihava läskikasa olen elossa, vaikka haluaisin kuolla?

Tahtoisin kokoajan vaan viiltää. Haluaisin olla ihmisten kans ja pitää hauskaa, mut ku se ahdistaa ja sit lopulta saan tyyliin paniikkikohtauksen. Kaverit ei ymmärrä sitä, että mä voin huonosti, että mulle viilteleminen ongelma, että mä ihan oikeesti joku päivä pian viillän kaulavaltimon. Ne vaan elää niiden elämää, ei kysele mitään musta ikinä, vaan ne hengaa poikaystävien ja muiden tuhansien ystäviensä kanssa.

Äitiä ei kiinnosta. Se ei ees oo kotona hirvee usei, ku se on sen uuden miehen luona. Se vaa kyselee aina et koska seuraava psykologiaika, jos oon allapäin.

Mä oon niin rikki, mä en jaksa. En tiä millon, missä, miten tää oikeesti alko. En tajua, yhtäkkiä sanat lakkaa olemasta sanoja, ne tuntuu olevan vaan heikkoja hengen pihauksia mun keuhkojen pohjasta. Tuntuu, ku joku heittelis mun sisuskaluja mun kehon sisällä aiheuttaen sekasortoo. Ihan ku joku pelottava mörkö koittas tuhota mua, pelottelemalla ja huutamalla yöt ja päivät mun korvaan. Samalla se hakkaa mua, se sattuu mut samalla se ei tunnu miltään.

Mun päivät. En muista tässä hetkessä päivää, milloin olisin ollut koko ajan ihan hyvillä fiiliksillä. Ettei olisi joko aamulla, aamupäivällä, iltapäivällä, illalla tai yöllä ahdistanu yhtään. En muista päivääkään, millon ei olisi jossain vaiheeessa masentanut, väsyttänyt, ahdistanut, turhauttanut tai tuntunut olo vaan niin alakuloiselta.

Mä vihaan myös mun kehoa. Mä olen niin lihava. Oon kateellinen niille, ketkä onnistuu laihtumaan, koska se on mulle ongelma. Joo, koitan juosta viikossa vähintään sen 10km yhteensä, mutta kun nytki oon kipeenä. Syöminen on mulle myös ongelma. Sillon tällön työnnän sormet kurkkuun ruokailun jälkeen, koska muistan mun painon ja pelkään sen nousevan vieläkin enemmän. Sillon tällön näännytän itseeni, aina kun nään ruokaa niin hoen päässäni mun painoo. Sillon tällön sorrun ahmimaan ihan hirveesti.

Mä en nää enää syitä olla elossa. Oon aina täällä neljän seinän sisällä, oon aina yksin mun ajatusten kans. Tuntuu, etten riitä ihmisenä. Ku en jaksa mennä kauppaan, en jaksa mennä suihkuun, en jaksa pestä hampaita.

Mä vaan mietin, miks mun lähipiirin ihmiset on nii hoikkia, mukavia, kauniita ja täydellisiä, tai jos ei oo hoikkia, ni on muuten vaan nii saatanan nättejä ja uskomattoman valloittavia persoonia? Miks mä oon epäonnistunu läskiköntti?

Mä en haluis enää hengittää mun kehossa. Haluun pois tästä ahtaasta kuoresta.
Mä en haluu uskoo mun painoo todeks. Mä en haluu uskoo et mä oon tällanen ihminen oikeesti.

Mietin kuolemaa useemmin ku ikinä eläessäni. Mä en jaksa edes itkeekkä, ku on nii vitun huono olla.

Tuntuu, et mä hukun ja ihmiset jonku matkan päässä tuijottaa vaa ja huutaa, että opettele uimaan. Tuntuu, ku kylmä vesi vaa täyttäis keuhkot, enkä pystyis hengittää.

Mä en jaksa olla tällä planeetalla enää. Mä en jaksa olla elossa, enkä näe enää syitä olla elossa. Voiko joku samaistua? Jos joku samaistuu, ni puhutaan tästä paskasta yhdessä.