Mulla on täl hetkellä tosi vaikeeta. Kärsin keskivaikeasta masennuksesta eikä mulla oo ketää kenen kaa voisin vaa olla ja puhuu. Ei mulla oo kavereita ku ehkä pari ja niille on tosi vaikee puhuu näistä asioista. Oon sellane et vihaan puhuu masennuksesta, varsinkin perheen kanssa...

Haluisin vaa jonku joka hyväksyis mut tällasena ku oon. Mulla oli vuosi sitte vielä paras kaveri ja muita ystäviä.
Meitä ei erottanut mikään oltii kokoajan kahestaan. Se hyväksy mut sellasena ku olin/oon. Mulla on viiltelyarpia, ne on melko näkyviä varsinkin kesällä. Mun paras kaveri ei välittäny niistä. Se kuulostaa ehkä oudolta, mut se oli ihanaa ku oli joku jonka kanssa pysty pitää lyhythihasia ilman et se koko ajan tuijotti ranteita ja kyseli tai jotai muuta. Se oli niin vapauttava tunne. Aina ku olin sen kanssa mun ei tarttenu hävetä itteäni❤

Me oltii tunnettu jo 1luokalta. Oltiin tosi läheisiä. Aina pysty kertoo toiselle kaiken. Välillä tuli riitoja mut ne sovittiin. Koko ala-asteen 6 vuotta se oli mulle mun tärkein ihminen❤ Mun masennus alko joskus 5 luokan jouluna (taino sillon en huomannu mut jälkeenpäin oon niitä juttuja miettiny psykiatrin kanssa). Mun paras kaveri ei saanu koskaan Tietää siitä en ikinä kertonut sille koska en sillo itekkää vielä tienny sitä. Aloitin viiltelyn 5luokan keväällä. Kukaan ei epäilly mitään.

5-6 luokkien välisenä kesälomana aloin saada ahdistuskohtauksia tosi usein. Mulla oli tosi tukala olla koko ajan. Kaikki ahdisti Kaikki. Niitä jatku sit pidemmälle syksyyn onneks ne loppu jo ennen joulua melkein kokonaan.

Vedin sit loppuvuoden hymyillen vaikka välillä viiltelin. Viiltely johtua siitä että koulussa musta puhuttiin joskus pahaa jotkut mun kaverit puhu musta pahaa kuulin siitä joiltain mun kavereilta ja kaikkein kauheinta oli joskus kun vahingossa kuuli ohimennen kun haukkuivat😖 siinä huhtikuun toukokuun paikkeilla en enää viillellyt.
Kun oli vika koulu viikko 6luokkaa. Jotain tapahtu ja ja mä ja mun paras kaveri ei vaa oltu enää yhessä... Sit kevät Juhlassa halattiin ja lähettii kesälomille. Sovittiin et kyläillään mahollisimman paljon...

Ei tavattu kertaakaan kesälomalla. Sit alko yläaste. Ei puhuttu toisillemme. Olin parin kaverin kanssa jotka hyljeksi mua mut silti halus olla mun kaa. En saanu yhtään kavereita. Olin tosi allapäin. Mulle piilovittuiltiin aina välillä. Koulussa ahdisti olla. Mä vihasin olla siellä kukaan ei tykänny musta. Kotona sai sentään vähä enemmän vapautta.

Heti seiskan alussa mulla alko olla uniongelmia en Vaan saanu unta ja nukuin yössä noin 5-7 tuntia. Joskus meinasin myöhästyä bussista koska torkutin niin paljon. Kerran vähän ennen Joulu vaan jatkoin nukkumista ja iskä tuli huutamaan mulle et kuinka idiootti ja tyhmä oon kun en osaa alkaa nukkuu ajoissa. Sit mulla vaa räjähti päässä en vaa kestänyt sitä henkistä ahdistusta ja kipua. Otin sakset ja vedin ranteen täyteen viiltoja. En ollu ikinä tehny niin syviä haavoja. Ne ei kuitenkaan ollu hirveen syviä vähän verta tuli. Samalla vaan huutoitkin koska en enää pystyny pidättelee niitä tunteita mun päässä ja mielessä. Sit käärin mun ranteen harsoon ja puin pitkähihasen. Pyyhin kyyneleet pois ja yritin alottaa aamutoimet. Sit mun isoveli tuli ylös ja halasmua. Meinasin alkaa uudelleen itkee ku näin et se melkeen itki enkä oo ikinä nähny ennen et se itkis.

Siitä se taas alko... Viiltely. En tiiä missä kohtaa mun iskä sai selville et viiltely mut kuitenkin sai selville.
Jatkoin sitä koko loppuvuoden vaikka iskä ties, sit joskus huhtikuun lopulla menin nuorten poliklinikalle ja varasin ajan psykiatrille.


Oon nyt käyny psykiatrilla 3 kertaa. Meen ens Viikolla 8. Luokalle. En oo vieläkään puhunu mun ex parhaalle kaverille.
En oo päässy yli vieläkään mun kavereista. Aina kun katon jotain teini elokuvii joissa yleensä on kaveruksia jotka tekee kaikkee yhes ja unelmoi poijsta ja perus juttuja nii jos katon yksin sellasia nii alan itkee koska tulee mieleen kaikki muistot.

Kaikkein pahinta on se että kaipaan näitä kavereita varsinkin sitä parasta kaveria ihan Helvetin paljon. Nään sen joka päivä koulussa ja se on vielä samalla luokallakin. Se on tosi kivuliasta kattoo kuinka se on siirtynyt eteenpäin ja unohtanut mut. Oon nyt ollu viiltelemättä melkeen 1kk💗 Saan nyt syksyllä kuulemma unilääkkeitä varmaankin ja ehkä masennuslääkkeitä. Toivottavasti mä parannus.

Sori et tää teksti on tosi sekava ja pitkä mut ku halusin purkaa mun tunteita jonnekin. Nyt tuntuu vähä paremmalta ku sain vähä avauduttuu💗
Ps. Kiitos jos jaksoitte lukee kokonaan☁

Toivon että teillä menee paremmin ku mulla!!