honeyhattivatti10.3.2018 21:04
1/5
Oon surullinen

Tuntuu, että en saa elämästä oikein kiinni. Enkä löydä omaa paikkaa.

Oon melko hiljainen, mut osaan olla hauska ja puhelias hyvässä seurassa,sekä töissä mut tuntuu et oon nykyään enemmän lukossa. Syy saattaa olla mun puhelias mies, joka osaa heittää ne hauskat jutut juuri oikeaan aikaan jne jolloin mä jään hänen varjoon hiljaisena ja nätisti hymyilevänä tyttöystävänä.

Tää siis on alkanu ärsyttää mua paljon, koska hän kuittailee välillä mulle vieraammassa seurassa et puhu nyt säki jotain, mut oon jotenki menettäny sen sosiaalisen mielenkiinnon. Ystävänikin sanoi, että hänen mielestä jään nykyään esim kahvipöytäkeskustelussa mieheni varjoon, eli en oo ainut joka tän on huomannut.

Lisäksi stressaa tuleva ammatti: sairaanhoitaja, monet pääsykokeet käyty, jotka on tökännyt matikkaan. Vihdoin kovan treenin ansiosta ja oikeanlaisiin asioihin panostaminen toi tuloksia. Silti olin matematiikan osiossa keskivertoa huonompi, ei kovin mieltä nostattavaa.
Kun huomaan, että luokallani on paljon matemaatikkoja tulee kauhean alentunut fiilis, kun en ole niin nopea hahmottaja tai laskija. Lääkelaskut oon saanu kuitenkin läpi, enkä edes viimeisten joukossa, mut oon varmasti tehnyt enemmän duunia sen eteen kuin muut....
Työelämä kauhistuttaa, vaikka sinne on vielä matkaa.

Mitä jos oonki vaan nää vuodet hakeutunu ihan väärälle alalle ja joudun oravanpyörään- taas siihen inhottavaan pääsykoerumbaan.


Olin ennen kouluun pääsyä töissä hoitoalalla ja mun työkaverit kannusti enemmän fysioterapeutiks kun sairaanhoitajaks. Tiedä sitten mistä sekin johtuu, ehkä en oo ikinä vaikuttanu niiden mielestä potentiaaliselta sairaanhoitajalta?

Voi olla, että mulla on enemmän luontaisia valmiuksia fysioterapeutiksi. Liikunnallisesti lahjakkaana sekä kilpaurheilussa menestyneenä... Mut eihän sekään takaa mitään. Oon tällähetkellä kadottanu liikunnallisen minäkuvani ja muutenkin en enää tiedä kuka oon..

En oo koskaan päässy fysioterapeutin pääsykokeisiin, vaatii esivalintakokeessa aika hiton hyviä pisteitä. Ja ehkä sekin jo kertoo, että oon vaan älyllisesti liian surkea fyssariks. Joten se on jo yks syy miks unohdin ne haaveet.


Miks kaikki on niin hankalaa :( onks tää vaan tyhmien ihmisten ahdinkoa, kun ei vaan pärjää missään, vaikka unelmoi korkeasta koulutuksesta ja on ihan hemmetin kunnianhimoinen.

Voi kunpa löytyis paikka elämästä. Haaveilen monista asioista, enkä varmaan ikinä löydä sitä omaa juttuani. Mikä auttais tähän ahdinkoon?