Oon jo pitkää halunnu avautuu mun paskasta elämästä jonnekkin. :/ Ketään tuskin edes kiinnostaa lukee tätä, mut luen ainaski teiän tekstit sit.

Mun elämässä on tällä hetkellä kaikki pielessä. KAIKKI. Kotona eläminen on perseestä isän alkoholismin takia. Oon opiskelemassa täysin väärää alaa amiksessa ja mua ahdistaa palata syksyllä kouluun. Oon yksinäinen koulussa, koska en osaa päästää ihmisiä lähelleni. Teen myös kaksoistutkintoa, mut pelkään etten saa sitä läpi oppimisvaikeuksien takia. Mulla ei ole kuin yksi ystävä vapaa-ajalla, josta oon tosi kiitollinen, mut pari päivää sitten huomasin etten voi luottaa häneenkään 100%. Hän pettää nykyään aina lupauksensa. Mulla on jonkinsortin syömishäiriö enkä pysty hankkimaan apua. Ainii ja hei mua on myös kiusattu henkisesti peruskoulussa et sekin ilo on mulle suotu. :) Voisin vähän avata mun tarinaa nyt.

Kaikki alkaa siitä kun sininenmeri on tarhassa. Hänellä on kavereita ja hän nauttii elämästään. Kunnes palataan todellisuuteen- kotiin. Kotona isä juo joka päivä ja vanhemmat riitelee aiheesta. Isoveli käyttäytyy myös narsistimaisesti ja tekee sinisenmeren elämästä helvettiä. Hän lyö ja pakottaa sinisenmeren tekemään kotityöt puolestaan. Sininenmeri pelkää koulun jälkeen mennä kotiin. Ok nyt lopetan tollee rasittavasti kirjottamisen äksdee lololo. Siis isoveli ja isä teki mun olostä tukalaa. En nyt jaksa veljestä avautua enempää, mut nykyään ollaan ihanok väleissä vaikkei se ikinä anteeksi pyytänytkään. Edelleen jos joku nostaa kättä tietyllä tavalla niin mulle tulee torjumisrefleksi siit et joku ois lyömässä.

Pienenä en oikein tajunnut isän juomista. Kerran bustasin isän äidille salaa juomisesta ja muistan edelleen kun isä vei mut ostaa jäätelöä. Siin reissulla se raivos sit et miks oli menny kertomaan?!?! 2006 aikoihin se joutu sairaalaan alkoholin takia. Sen piti olla herätys sille et se lopettas. Ei. Se on jatkanu tähän päivään asti "miedommilla" juomilla - eli humalaan se silti tulee.

Ala-asteella mulla oli aina muutama kaveri enkä ollut yksinäinen onneks ikinä. Olin kumminkin ujo ja mut otettiinkin silmätikuksi. Mut valittiin joukkueisiin viimesenä, kukaan ei halunnut mun viereen istumaan luokassa, musta supateltii ja jopa muut rinnakkaisluokkalaiset tiesi mun "maineesta". Toi kaikki oli alentanu mun itsetuntoa ala-asteella. Ja ainiin 6-luokan lopussa kaverit hylkäs mut. :)

Yläasteella mulle tuli "pääkiusaaja" ja hänen kätyrinsä. He haukkuivat mm. Mua autistiksi (ok, tätä en voi kieltääkkään hah) ja heittivät kumin paloja päähäni. Kaikki pojat teki harvinaisen selväks et oon oksettava. Esim. Muiden tyttöjen vieressä oltiin normaalisti mut mun vieressä pulpetti vedettii mahollisemman kauas. Lintsasin kaikki paritanssitunnitkin, koska tiesin etten olisi kestänyt niitä. Ainii ja mainittakoon et olin rakastunut yhteen tyyppiin 6-7-vuotta ja hän teki mulle aika paskamaisesti yläasteella. Onneks tajusin et mun täytyy unohtaa se.

Tyttöjen seura ei ollut sen parempaa.. Liikunnassa en melkee ikinä saanut paria ja aina heittelin palloa itekseni.. Niin nöyryyttävää. Kerran olin menossa viettämään aikaa uuden luokkalaisen kanssa mut sit se kysyi oikein halveksin "tuleeko sininenmeriki mukaa????" vittu kiitos.

8-luokalla huomasin myös syömishäiriöni. Tähän päivään asti mua on ahdistanut syödö julkisesti ja ruuan pureminen ja nielaisu ahdistaa. En edes tiedä mitä tämä on äääh. :/ Häiritsee tosi paljon elämääni. Oon aina ollut myös huoletuttavan alipainoinen ja oon saanu rampata ties missä testeissä.

9-luokalla en siis todellakaan tiennyt minne haluan jatko-opiskelemaan ja ajauduin täysin väärälle alalle. Teen myös kaksoistutkintoa ja olen sitäkin tehnyt itkua vääntäen. Tiedän et mun pitäis lopettaa, mut haluun et onnistuisin ees jossain osa-alueella mun elämässä.

Mulla ei oo edes ollut ikinä poikaystävää ja oon yläasteen traumojen takia ihan avuton miesten seurassa. Pelkään jopa miehiä vähän. Aina ku joku ois vähänkää kiinnostunut nii ahdistun ja en tiiä miten toimia. Panettaa kumminki vietävästi ja vituttaa täyttää pian 18 ja olla edelleen neitsyt vaik on ollu puutteessa about 12-vuotiaasta asti. :)

Ainii ja jos palataan siihe ujoutee nii en tosiaan olla ihmisten kanssa. Sukulaisetkin on vasta haukkunu mua epänormaaliks hijaisuuteni takia. En tosiaan osaa solmia enää uusia ihmissuhteita. Syrjäydyn tätä menoa.

Ainii ja meidän perhe on köyhäkin kaiken lisäks et wuhuu rakastan elämää

Ajatukset harhailee ja en jaksa enää kirjottaa. D: anteeksi kirjotusvirheet lukihäiriön takia. Mitä mieltä olette mun elämästä?