Mitä läheisenne ja muut ihmiset ovat ajatelleet muutoksestanne? Ovatko he hyväksyneet uuden "minäsi" vai oletko joutunut hankkimaan kokonaan uuden lähipiirin?

Ajatus tästä keskustelusta lähti käyntiin omasta muutoksestani. Olen huomannut, että olen kokemusteni takia muuttunut täysin eri ihmiseksi. Ennen olin hirveä ja negatiivinen ihminen. Olin aina vihainen ja arvostelin ja tuomitsin muita ihmisiä. Osa varmasti edelleenkin olettaa minun olevan se sama ihminen, mutta en ole.

Olen huomannut, että kukaan ei oikeastaan nykyään ymmärrä minua. Joidenkin mielestä minulla viiraa päässä. En voi tuotakaan vaihtoehtoa ihan täysin sulkea poiskaan, vaikka mulla onkin nykyään hyvä olo. Olen tavallaan tullut myös uskoon. En ole saanut mitään yhtäkkistä herätystä, mutta sanotaan vaikka, että hengellinen ruokahalu on vain kasvanut ja kasvaa yhä edelleen. Oikeastaan tämä hieman pelottaa minua. En halua olla mikään hihhuli tai himouskovainen. Olen joutunut puolustelemaan omaa uskoani ateistikavereilleni, joiden mielestä minun täytyy olla uskossa vain siksi, että olen kokenut eron ja minulla ei ole enää "mitään". Mutta kyse ei ole siitä. Minä aidosti pidän elämääni nykyään hyvin paljon parempana kuin sitä entistä ankeaa ydinperhe-elämää väärän ihmisen kanssa.

Kavereiden kommentit myös deittailusta ja miesasioista ovat suurimmaksi osaksi negatiivisia. Milloin minulla pelataan, milloin olen varavaihtoehto jne. Mutta he eivät ymmärrä, että noilla kommenteilla ei ole minulle mitään merkitystä, koska en enää ajattele ollenkaan samalla tavalla kuin ennen. En esim. ajattele, että on välttämättä oikea kehityskulku, että treffailu etenee seurusteluksi heti, ja jos ei sovita seurustelusta, niin pitäisi kysyä missä mennään. Oikeastaan olen oppinut elämään hetkessä. En enää ajattele, mihin mikäkin johtaa. Keskityn vain pitämään hauskaa.

En ole itsekään päässyt kokonaan negatiivisuudesta eroon. Se puskee läpi aina välillä tiettyjen ihmisten seurassa. Mutta sitten on myös niitä, joiden seurassa on hyvä olla.

Eniten vaan epäilyttää, että jos tämä onkin vain jotain valepositiivisuutta ja päässä viiraamista. Minun tekee mieli esim. katsoa saarnaamista joka päivä, koska siitä tulee oikeasti parempi olo. Esimerkiksi köyhyyden murehtiminen tai valittaminen kaikesta ei enää tunnu hyvältä, kun miettii oikeasti, miten huonosti asiat voivat olla joillakin.