Mua on viime aikoina... ja no, muulloinkin, nyt korostunut, vaivannut tietynlainen tyhjyyden tunne. Luultavasti siksi, että mun elämä on aika tyhjää, vaikkei se periaatteessa ole (on opiskelupaikka) mutta on. Se ei ole tunteettomuutta, kyllä mä tunnen ja välitän, mutta jotenkin laimeammin.

Tunsin itseni kesällä taas vähän enemmän masentuneemmaksi (näitä lieviä masennuskausia tulee nyt aina muutama kerta vuodessa) ja koska ne tunteet aina tulee takaisin ja koska koen sosiaalisessa kanssakäymisessäni ongelmia ja muutenkin elämäni on junnannut jo pitkään paikallaan, hakeuduin psykiatrisen sairaanhoitajan juttusille. Sinne päästessäni oloni oli ollut jo hieman parempi, sellainen oikeastaan ei-mitään-tunteva, aika neutraali. Kerroin hänelle kuitenkin ongelmistani nyt ja teini-iässä ja sain ajan uuden ajan. Näiden kahden ajan välissä se sellainen ahdistava, ontto tyhjyys palasi. Kun pääsin uudestaan juttusille, aloinkin yllättäen itkeä kun kerroin tuntemuksistani ja elämästäni. Tein masennustestin ja sain 19 pistettä.

Olen huomannut, että kun tunnen jotain, alan heti ajatella: "hmhp, et sinä tunne noin, älä esitä". Johtuisiko tyhjyyden tunteeni ja yleensä ottaen tunteiden latteus siitä, etten tavallaan anna itseni tuntea niin? Mutta jotenkin tuntuu siltä, että minun ei pitäisi tuntea niin, vaan yrittää enemmän. Nyt olen aina yrittänyt miettiä vastakohta-näkökulmasta: jos en tunne tunnetta X, niin tunnenko tunteen Y. Yleensä vastaus on ei.

Olen yrittänyt olla rehellinen itselleni ja antaa itseni tuntea, mutta se on vaikeaa. Tein kotona parin päivän päästä uuden masennustestin ja sain 10 pistettä, eli ei masennusta (sairaanhoitaja oli käskenyt tehdä parin viime päivän perusteella). Kotona tekiessäni oloni oli aika mitään tuntematon ja turta ja tylsistynyt.