Vademla4.7.2018 21:30
1/3
Mielen purkamista...

Juu tota ketään ei kiinnosta tiiän mutta haluun vaa alkaa selittää teille mun tylsän elämän. Eli siis oon kohta 14 vuotias vaalea hiuksinen tyttöja asun Kajaanissa. Mä oon ollu pienempänä tosi pirtee ja tällee, mutta halusin aina olla samanlainen kuin joku toinen eli matkin aika paljon jonka takia mulla ei oo ollu paljoo kavereita. Olin pienenä pyöreähkö ja kakkosluokalla aloin itse huomata sen ja aloin laihduttaa pikkuhiljaa. Aloin syömään vähemmän, eikä vanhemmat sitä huomannu. No, ennen kuin muutimme Kuopioon, äiti alkoi polttaa ja juoda. Ei kamalasti, mutta koska en ymmärtänyt miksi hän aina törmäili seiniin, luulin sitä vain väsymykseksi. Muutie kuopioon ja aloitin siellä kolmannen luokan. Mun pikkusisko alotti siellä ekan luokan ja pikkuveli meni päiväkotiin. Isä jäi asumaan Kajaaniin yhden isosiskoni kanssa, toinen muutti mukanamme kuopioon joten se oli aika rankkaa. Perheeni oli ikään kuin hajonnut kahtia, eikä tilannetta parantanut se että äiti alkoi tapailla uutta miestä ja isä otti sen seurauksena avioeron. No, uusi miesystävä Pertti (muutettu nimi) ei ollutkaan niin mukava kännissä kuin selvin päin vaan aina kun me muut nukuimme hän ja äiti alkoivat riidellä ja loppujenlopuksi hän kamppasi äidin keittiön lattialle. Isosiskon piti kerran kutsua ambulanssi paikalle koska äiti oli lyönyt päänsä niin pahasti. Noh,ystävänpäivänä (kolmannen luokan) äiti ilmoitti että muutetaan takaisin kajaaniin isän luo. Oli onnellinen kunnes kuulin ettemme ehkä pääsisi asumaan takaisin siihen samaan kotiin josta muutimme. Uskokaa tai älkää mutta se talo oli ja on edelleen minulle erittäin tärkeä. No pääsimme asumaan sinne ja olin onnesta soikeana. Sain oman huoneen ja kaikkea mitä pikkulapsi voi toivoa! Neljännen luokan alussa äiti sanoi aikovansa remontoida talon. Koko saatanan talon. Se remontti vei kaikki lapsuusmuistot pois. Tyydyin silti remonttiin, vaikka se talo ei enää tuntunutkaan niin paljoa kodilta.. kävin nelosluokan loppuun ja pidin kauan yhteyttä kuopiossa saamaani ystävään Vennyyn (muutettu) Pikkuhiljaa välimme alkoi katketa ja olin taas yksin kunnes aloitin kajaanissa koulun ja pääsin uuteen luokkaan. Sain muutaman yatävän koska halusin jälleen vain matkia muita. Sain luokaltani enemmän vihamiehiä kuin ystäviä ja se alkoi kyllästyttää. Puskin neljännen luokan läpi väkisin ja maailmani romutti se kun kuulin että muuttaisimme jälleen. No, muutimme pieneen rivitaloasuntoon vuodeksi. Aloitin ja lopetin siellä viidennen luokkani ja muutimme jälleen nykyiseen rivitaloasuntoomme. Täällä aloitin ja lopetin niin kuudennen kuin seitsemännenkin luokan. Kuudennen luokan marraskuussa aloin viillellä pahaan olooni. En kertonut kellekkän muulle kuin ystävälleni joka käski lopettaa, mutta en vain pystynyt. Jatkoin sitä pitkin vuotta kunnes kesällä menimme ristijärvelle äidin työkaverin luokse. Siellä äiti huomasi.jäljet mutta kielsin kaiken eikä hän enää puhunut asiasta. Aloin viillellä ei niin näkyviin paikkoihin ja samaan aikaan ystävä piirini supistui yhteen ystävään. Äiti ja isä alkoivat riidellä joka vain pahensi tilannetta ja jatkoin viiltelyä. No, seitsemäs luokka alkoi ja jäin totaalisesti yksin kun ainoa ystäväni löysi uuden ystävän. Aloin kulkea yksin ja aina silloin tällöin vietin ainaa ystäväni kanssa. Viiltely jatkui ja joulun aikoihin tuli koulukuraattori jututtamaa kaikkia kuluneesta vuodesga ja kotiasioista. Valehtelin hänelle päin naamaa ja pari viikkoa sen jälkeen menin puhumaan hänelle koti tilanteesta, ja ainoasta ystävästäni. En sanonut halaistua sanaa viiltelystäni tai menneisyydestäni. No, hän alkoi jututtaa minua joka perjantai, eikä sitäkään kestänyt kauaa. Olin yksin. Aloin uudestaan laihduttamaan ja laihdutan vieläkin koska koen olevani lihava. Tunnen olevani erittäin ruma ja kelpaamaton. Haluaisin kohottaa itsetuntoani mutta en vain osaa. Oon monta kertaa aikonu puhua äitille, mutta joka kerta oon vaa sanonu jotain ihan randomia esim. pitääkö imuroida yms. En oo melkein ollenkaan kavereiden kanssa koska en vaan jaksa. Mua ei kiinnosta mitä mulle tai muille tapahtuu, riittää vaan että saan olla yksin. Puran mieltä kirjottamalla, piirtämällä, kuuntelemalla musiikkia, vahingoittamalla itteeni (en enää viiltele paljon, mutta yleensä puren itteeni jos turhauttaa..:/ )ja kiukuttelemalla muille. Musta tuntuu siltä että oon tulossa sairaaksi, en mitenkään nuhaan, vaan ihan päästä. Mä en osaa enää kertoo ääneen miltä musta tuntuu, mä en osaa luoda ees kaverisuhteita ja jos sellasen jotenki onnistun luomaan en osaa pitää siitä kiinni. Mä en osaa luottaa kehenkää koska tuntuu siltä että kaikki aina vaan pettää mut.. Kaikki muut on aina kavereiden kaa ja mä oon yksin omassa huoneessa, koska musta tuntuu että en tartte ketään muuta ku terän, kynän ja paperia. Se riittää. En enää tiiä mitä teen itteni kanssa koska aina kun oikei masentaa haluaisin vaa tappaa itteni ja mullahan on selkeet suunnitelmat, mutta en vaa pysty koska tuntuu siltä että perän jonku... mua pelottaa olla yksin koska jos oikeesti sekoon alan vaa kiroilla ja moittipa itteeni ja käyn kaikilla kodin lääkelaatoikoilla ottamassa pari pilleriä mun 'pilleri pussiin' (siis sellaseen jännää paikkaa missä mulla on jo niitä) ja tällee.. mä en tiiä mitä teen itteni kanssa koska tuntuu siltä että tuun hulluks... mutta ei tässä muuta, 10 pistettä ja papukaija merkki niille ketkä jakso lukee mun tylsän elämäkerran.. Moikka!

Ja ei, en tullut kerjäämään huomiota, haluan vain keventää taakkaani jotenkin.