Kauhea, kun on vaikea päästä alkuun. Mutta tosiaan. Sain tossa 5kk sitten kuulla, että isoisä on lentänyt vehreämmille. Siitä asti kaikki on tuntunut epätodelliselta ja onhan se ihan ymmärrettävää (ofc??), kun läheinen kuolee (kyseinen henkilö oli mulle kuin isä). Mutta onko okei aikuisen ihmisen surra näin pitkään?

Pian puoli vuotta on mennyt sumussa ja alan epäilemään kaikkea mitä näen. Saatan siis nähdä täysin ulkonäöltään täsmäävän miehen kaupassa/kadulla useitakin kertoja viikossa, enkä ole enää varma mikä mun kropassa/päässä tekee kepposia.

Miten muilla? Kertokaa omia fiiliksiä, kun ootte joutuneet luopumaan läheisestänne? Kuinka/milloin elämä alkoi pelata uudestaan täysillä? :)