tavallaan, niin kliseistä kun se onkin sanoo niin oon jo tottunut siihen että on kokoajan vähän paha olla, mutta nyt... ei helvetti että mä inhoon olla olemassa just nyt. oon maannut koko päivän sängyssä luurit päässä kuuntelemassa musiikkia, en oo syönyt mitään enkä kattonu kertaakaan ees ikkunasta. jossain vaiheessa tajusin et tänään on sunnuntai ja joudun menemään huomenna taas kouluun (lukaiskaa mun edellinen keskustelu tässä kohtaa jos jaksatte) kärsimään.

ahistaa, tuntuu et ei saa henkee. koko kroppa tärisee ja oon niin väsynyt etten jaksa ees nousta laittaa ikkunaa kiinni vaikka tuntuu että jäädyn.

mun itsetunto on pyöreet nolla. en tiiä mitään asiaa missä oisin oikeesti hyvä, ees keskiverto. oon mokannut ja pilannut lähes kaiken mun elämässä, millä on ikinä ollu mitään välii. oon menettäny ihan liian monta ihmistä joita pidin ystävinä ja joihin kiinnyin. mikä mus on ku ne kaikki feidaa? täs kohtaa joku kuitenki ajattelee, että ei mussa oo mitään vikaa mut pakko olla ku mä löydän ja menetän vuodessa kaheksan ystävää.

(note to self -
jos et osaa rakastaa kun täysillä niin älä rakasta.)

rintaa puristaa, puistattaa ja oksettaa. on tosi outo olo. makaan vaan mun sängyllä, päätä särkee ja huimaa. pelkkä ajatuskin huomisest kouluun menemisestä saa mut haluu itkee entistä enemmän. uni varmaan auttais, ja oon koittanut nukkuu. lopputulos = ei onnistunut, heräsin neljältä enkä saanut sen jälkeen nukutuks ollenkaan.

oisko mitään jeesiä yhtään keltään?
nimimerkil mä alan jo menettää toivoni itteni suhteen.