Must on jo pitkään tuntunu siltä. Mistään ei tuu mitää, en kelpaa mihinkään, oon syrjäytyny, ahistaa ja masentaa ja kaikki tuntuu vaa kaatuvan päälle :( mun elämäs ei oo ollu mitää järkee enää moneen vuoteen enkä usko et mikää enää kääntyy parempaan. En nää itelleni minkäänlaista tulevaisuutta. Oon vaa iha hukassa, ei mun pitäny koskaa elää näin vanhaks.

Kuitenkin tuntuu siltä et en saa romahtaa lopullisesti koska oon ainoo sisaruksista jolla ei oo diagnoosii. Kaikki sukulaiset on aina sillee et onneks ees Some on "terve" ja pärjää. Tietäsivät vaan :( kaduttaa et en tappanu itteeni sillo 16 vuotiaana kun en enää uskalla. Murehdin vaa päivästä toiseen sisarusten asioita, serkun asioita, omia asioita ja mietin miten äiti vielä jaksaa kun lapsilla on menny jo vuosia kaikki perseelleen :(

Väärä osio mut en tienny mihkä oisin laittanu enkä tiä mitä täl keskustelulla haen