Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

sohveee4.4.2018 12:20
1/1
Lemmikin kuolema

Tänään kävi niin, että rakas lemmikkikissamme piti viedä lopetukseen. About kuukausi sitten kissa vietiin lääkäriin, kun se alkoi käyttäytymään oudosti. Lääkärit sanoivat, että kulmahammas oli tulehtunut ja saatiin siihen antibiootit. Kuurin loputtua kissa oli pari päivää suht. normaali, kunnes oireet alkoivat tulla jälleen uudelleen, ja ikeneen kasvoi suurikokoinen patti. Kissa vietiin eilen taas lääkäriin ja lääkäri totesi heti että tulehdus se ei ole vaan syöpä, joka on mahdollisesti jo leukaluussa, ja tää patti sen ikenessä oli kasvain. Ainoa keino lopettamisen sijaan olisi ollut leikkaus, jossa osa leukaluuta oltaisiin poistettu, mutta kissa oli vanha jo, joten päädyimme lopetukseen.

Tän päiväinen lopetus meni hyvin. Toimenpide oli rauhallinen ja nopea, juuri sellainen kuin pitikin. En vain saa koko asiaa pois mielestä.

Mietin tapahtunutta ihan taukoamatta. Tietysti, koska juttu on vielä näinkin tuore. Mutta välillä tuntuu että mun ajattelutapa ja ajatukset on ihan päättömiä. On niin outoa ajatella, että kissa, joka kuoli about 4 tuntia sitten, vielä 6 tuntia sitten kehräsi mun kanssa saunalla, sen lempipaikalla. Ja tässä ilmeneekin jo mun eka huonopuoli: aina tällasissa tilanteissa vilkuilen kelloa kokoajan ja lasken aikaa milloin kissan elämä päättyi, milloin se vielä eli, mitä teimme mihinkin kellonaikaan, ja tää ei ainakaan yhtään helpota tilannetta.

Toinen juttu on se, että mua hirvittää ajatus siitä, että edelleen se menehtynyt kissa on meidän autotallissa kuljetuskopassa, odottamassa mun isää, joka saa töiden jälkeen haudata sen mun kanssa. Mun tekee kokoajan mieli mennä kattomaan sitä sinne koska mulle tulee huono omatunto siitä että se olisi siellä "yksin" vaikka sitä ei enää ole.

Lisäksi, kaikki asiat mitä mä teen, ajattelen ne sen kissan kautta. Esimerkiks mun äiti (joka oli lopetuksessa mukana) ehdotti et voisin käydä kävelemässä jossain, jos se vaikka auttais mua rauhoittumaan. Mut mä tiedän, että jos menisin, ajattelisin kokoajan että ennen se meijän kissa meni täällä pitkin poikin metsästäen hiiriä mutta ei enää, ja siitä tulis mulle vielä paskempi olo.

Mua lohduttaa se ajatus, että nyt sillä kissalla ei ole enää kipuja, koska sen viimehetket oli tosi kivuliaat, eikä se enää kärsi. Mutta surettaa vaan aivan hemmetisti ja on aivan tyhjä olo. En oikeen osaa tehdä mitään tällähetkellä, mä en jaksaisi millään enää itkee, enkä pysty pysymään paikoillani, mä seilaan kokoajan ympäri taloo ja mietin mitähän se kissa tekis jos se vielä eläis ja mietin tän päivästä aamua, missä se kissa kulki, mitä se teki sen viimeset hetket.

Mua myöskin surettaa meijän toisen kissan puolesta. Ne molemmat tuli meille samaan aikaan pentuina, ja ne oli sisaruksia. Ja nyt mulla on tosi huono olo tän toisen kissan takia myös, koska se takuulla jo tietää mitä on tapahtunu, koska sen veljee ei näy missään.

Toivon että edes joku on jaksanu lukee tän romaanin tähän asti, ja kysynkin että miten ihmeessä pääsen tällasista hulluista ajatuksista eroon (esimerkiksi se lenkkijuttu ja se, että kissa olisi yksin autotallissa)? Tiedän, että aika parantaa ja että mun pitää vain odottaa että tilanne laantuu, mutta haluaisin vain päästä näistä ajatuksista ja pahoista tavoista (kellon tuijotus) eroon, että voisin toipua tästä mahdollisesti nopeammin.