Kerronpa aloitukseksi omastani, joka muistui juuri mieleen. Tapahtui vajaa pari vuotta takaperin: Kotiin tullessani huomasin äidin tehneen kaupassa minua kyseisellä hetkellä mielyttämättömän leipävalinnan. Olin yksin kotona, joten rationaalinen ajatteluni ei edes yrittänyt estää primitiivistä emootiosirkusta käynnistymästä, varsinkin kun stressi, masennus ja univaje olivat jo jonkin aikaa provosoineet pientä eläintä.

Niimpä impulssinkontrolli repesi ja viskoin kiireessä pöydälle jätetyn ostoskassin sisällön pitkin seiniä, talloin demonisoimani paahtoleivän, potkin kaappien ovia ja huusin mielenterveyteni kuolinhuutoa hakatessani pöytää nyrkeillä, kunnes lyyhistyin lattialle itkemään. Pian kytemään jäänyt raivo leimahti uudelleen ja aloin lyödä itseäni päähän. Kun nyrkit eivät riittäneet, nostin jakkaran ja täräytin sillä kalloani. Aloin kiemurrella päänsäryssä, kunnes paniikkiaalto iski. Kuvittelin aivojeni murentuneen ja hajoavan tunneissa, niin että kuolema koittaisi viimeistään huomisaamuna. Aloin ravata päämäärättä ympäri asuntoa ja olin soittaa hätänumeroon, pyytääkseni että aivoini voitaisiin kuvata vielä tänään, jotta saisin mahdollisimman pian selvyyden siihen, onko se kuolema nyt tulossa vai ei (:DDD) Tässä vaiheessa järkitoiminnot ilmeisesti ottivat emootiofiaskon otteeseensa, ja kykenin kyseenalaistamaan mitä helvettiä olen tekemässä. En soittanyt mihinkään, en myöskään kuollut.