Olen tässä miettinyt lähiaikoina paljon tätä asiaa vaikka olenkin sen aina tiennyt. Mutta monestihan käykin niin, että asioiden tärkeyden huomaa silloin kun on pelko siitä, että sen menettää. Mun yksi tuntemani ihminen on niin kaunis. Millaista kauneutta tarkoitan? Sisäistä kauneutta. Toki hän on myös ulkoa kaunis, niin kuin kaikki muutkin kaverini ovat. Mutta hänessä on jotain niin erityistä. Hän on ihminen jota en tule koskaan unohtamaan. Puhun hänestä kuin ensimmäisestä rakkaudesta, vaikka hän on ystäväni. Mutta niin erityinen hän on. En oo koskaan tavannut niin ihanaa persoona. Hän ei ole milloinkaan itsekäs, mutta osaa ajatella myös itseään. Hän yrittää ymmärtää jokaista ihmistä ja haluaa kaikille hyvää. Jos hän kohtaa elämässään ihmisen joka ei miellytä häntä juuri sellaisena kuin hän on, hän ei koeta muokata ihmistä hänelle sopivaksi vaan päästää tämän menemään kaltaistensa seuraan. Hän tykkää olla lähellä ja näyttää muille sen kuinka tärkeitä he ovat hänelle. Hän on eri tavalla kypsä kuin muut ikäisensä ihmiset. Hän kunnioittaa juuriaan ja pohtii asioita syvällisesti ja on kaukana pinnallisesta. Vaikka hänelläkin on välillä itsetunto-ongelmia (niin kuin meillä.kaikilla joskus), hänestä välittyy tietynlainen itsevarmuus ja hän ei pelkää olla erimieltä asioista. Hän on tuonut elämääni itsevarmuutta ja rakkautta.

Pelkään kuitenkin että menetän hänet. Hänellä on poikaystävä jonka kanssa hän viettää paljon aikaa ja me emme käy samaa koulua. Aina kun näämme meillä on kivaa yhdessä. Katson tätä henkilöä niin ylöspäin, että välillä mietin olenko tarpeeksi hyvä hänen seuraansa. Tiedän että se on tyhmästi ajateltu. Haluaisin tietää mitä hän ajattelee minusta. Juuri tällä tavoin miten minä olen kirjoittanut hänestä. Mutta olen ainakin varma, etten halua koskaan menettää häntä. Mielstäni jokainen ihminen ansaitsee samanlaista ystävyyttä.