En tienny yhtää mitä laittasin otsikkoon joten menkööt noin.

Meillä oli tänään koulussa joku itsenäisyyttä juhlistava konsertti. Siellä siis osa oppilaista ja musiikinopettaja lauloivat ja sit joku sotaveteraani ja lotta luki rukouksia(?). Meidän ryhmä oli siellä jo katsomassa kenraaleja, siellä takarivissä istuttiin ja juteltiin hiljaa, ei mitään ongelmaa.
Mutta entäs sitten, kun sali on täynnä ihmisiä, istun siellä keskellä riviä ja mua vaan ahdistaa suunnattomasti se, etten pääse pois sieltä herättämättä huomiota, ja jotenkin tuntuu että siellä on liian vähän hengitysilmaa kaikille meille monelle kymmenelle ihmiselle. Koskaan en oo joutunut lähtemään sieltä kesken pois, tai edes sanonut tästä kellekkään.
Viimekertasessa sotilassoittokunnan(?) konsertissa olin kyllä vähällä vaan ponkasta tuolista ylös ja rynnätä pois salista, kun tuntu että torvien äänet on liian kovia ja halkoo mun kallon. Nyt tämänpäivänen ei ollu niin paha, mutta tulin vaan miettineeksi, onko tälle ahdistukselle jotain tehtävissä, kun missään muualla, esim. ahtailla käytävillä tai jossain ala-asteen näytelmientäyteisessä joulujuhlissa tällasta ei tapahdu. En tiedä onko sillä jotain tekemistä musiikin kanssa vai ei, mutta kuitenkin nyt vuoden sisään tää sama on toistunu aina vain tällasissa "konserttitilaisuuksissa" eikä aina sillonkaan.

Sitten sen verran vielä, että vaikka en siitä esityksestä oikeestaan kykene nauttimaan, niin ne kappaleet tulee mieleen myöhemmin, ja nyttenkin mulla soi päässä se yks laulu siitä konsertista, jossa puhutaan jotain sotaan lähtevistä miehistä ja siitä miten vaimot itkee ja pikkulapset on ihmeissään :,( Jotenkin tää liikuttaa mua vasta nyt, ja mun tekee mieli parkua sitä miten maailma on julma jne.
En tiiä mitä tavottelin tällä, kertokaa vaikka jos on samanlaisia fiiliksiä ja toivokaa et pääsen aamulla sängystä ylös kun nyt käytin yöuniani tähän:)))