Heissan demittäjät!
Varoitan jo etukäteen että mun teksti voi jossain kohtaa olla melko sekavaa ja ristiriitasta :D
No niin; vanhemmat on eronnut, eron jälkeen oon asunu isän luona (äidillä masennusta). Äiti on kuitenkin ollu mulle aina se läheisempi osapuoli, ja oisin aina toivonut, että oisin voinu asua äitini kanssa. Viime kesänä, kun olin juuri täyttämässä 17v, aloin sit puhumaan asiasta entistä enemmän, ja aloin jo elätellä toivoa, että voisin vielä muuttaa äidin luo ennen omaan asuntoon muuttoa. (Välihuomautus: tässä vaiheessa isän luona asuminen alkoi jo ahdistaa, on sen verran vahvaluontoinen persoona, että mun mielipiteet jäi aina varjoon)
Noh, tämä vahvaluontoisuus sitten kuitenki vei voiton mun ja äidin taisteluista, mutta musta alkoi jo tuntua siltä että en enää yksinkertaisesti PYSTY asua isän kanssa saman katon alla. Tästä seurasi osastojakso, joka johti sitten siihen että mut sijotettiin perhekotiin.

Noniin, nyt oon kertonu taustatiedot, joten mennään asiaan :D
Eli oon asunu perhekodissa nyt n. nelisen kuukautta ja vanhempien tapaamiset on järjestetty siten, että kerran kuukaudessa käyn äidin luona viikonlopun ja kerran isällä. Ongelma on isän luona käynneissä. (Ainiin, sen voisin vielä lisätä että oon melko hiljanen, enkä oo perhekodillakaan oikeen saanu sanottua miltä musta oikeesti tuntuu) Aina isälle mennessä mua vaan alkaa ahistaa kamalasti, ja kaikki kesän tapahtumat hyppää mieleen. Isän kanssa ei olla niitä käyty läpi, ja ehkä se onki se asia mikä ahistaa. Se, että niistä asioista ei pysty puhumaan. Isä vaan käyttäytyy niin ku mitään ei ikinä ois tapahtunutkaan... Ja syy, miks en ite uskalla ottaa asiaa puheeks on se, että aina kun oon yrittäny sanoa omaa mielipidettäni isälle, isä korottaa vähän ääntään ja mä murrun. En osaa sanoo vastaan, annan periksi...

Kertokaa omat mielipiteenne asiaan. Ja kysykää niin tarkennan :D