Let me tell you a story.

Kaksi vuotta sitten tähän aikaan olin ihan pohjalla aika pitkään. Heräsin aamulla, ja halusin kuolla, jotta voisin jatkaa unia. Kun ylitin kadun, mietin joka kerta, että jos sitä vain hyppäisi auton eteen. Eli yleensä ehdin ajatella ja haluta kuolemaa noin viisi kertaa ennen aamuyhdeksää.

Sit jotain tosi mystistä tapahtui. En ees muista, mitä. Se ei ollut mikään iso yksittäinen tapahtuma, eikä se ollut mitään, että oisin "ottanut itseäni niskasta kiinni". Hakeuduin kyllä terapiaan, mutta vittuakos siinä kunnossa jaksoi oikeasti analysoida tilannettaan ja miettiä yhtään mitään. Jotain kumminkin tapahtui. Tuli kevät ja silleen, ja pikkuhiljaa en herännyt aamulla ihan totaalisen väsyneenä. Jonain aamuina ei edes tehnyt mieli kuolla.

Sit tuli syksy, ja mä löysin elämäni tähän asti suurimman intohimon. Ja jännä kyllä alalta, josta luulin, ettei mulla olis mitään mielenkiintoa tai rahkeita siihen. :D Aloin myös liikkua, ensin vähän, ja sit vähän enemmän. Ja niin siitä tytöstä, jonka mielestä juokseminen on tyhmille ja hulluille, tuli puolimaratoonari.

Löysin myös uuden ystävän ja ihastuin tuona samana syksynä, vaikka vasta puoli vuotta sitten olin ihan varma, että inhoan kaikkia ihmisiä. (Ihastukselle en saanut vastakaikua, mut se oiskin ollut vähän ylenpalttista onnea. :D) Tosta ystävästä on tullut mulle hirmu tärkeä nykyään.

Ja nyt mulla on oikeasti sellainen intohimo, et joskus ei vain malta mennä nukkumaan, kun hommien teko on oikeasti niin kivaa. Toisinaan herään keskellä yötä miettimään niitä juttuja, enkä sit malta enää nukahtaa. Ja aamuisin ponnahdan sängystä ylös niin innoissani, ettei mitään rajaa. Koska tää asia, jota aiemmin inhosin, onkin mulle aivan täydellinen ala.

Et jos tulee vaikeita aikoja, niin muistakaa, että asiat voi kääntyä ihan päälaelleen. :3 Ja sit elämästä tuleekin ihanaa, ja jutuista, joista ei oo ennen tykännyt yhtään, saattaakin tulla elämän suola ja sokeri.