Itel on täl hetkel vaan sillanen olo et en ikinä voi ajatella niinkun terve ihminen, en ikinä voi olla niinkuin terve ihminen. Tuun aina ajatteleen tällä tavalla mitä nyt aattelen. Ehkä joskus on parempia aikoja mut sit putoaa pohjalle. Oon kyllästyny elään täs mielentilas, aina kun luulee olevansa onnellinen niin joku äärimmäisen pieni asia tönää sut takasin sinne pohjalle. Tää tunne on ollu mulla niin pitkään kun muistan. Kaduttaa niin paljon etten joskus ala-asteella puhunu siit kuinka paha on olla, ehken ees ite ymmärtäny sitä et se ei oo normaalii. Muistan kun joskus varmaan 4lk tai siinnä tajusin ettei kaikki tunne täl taval ja sanoin mun kaveril "musta tuntuu et oon masentunu" se kysy mikä on masennus ja en muista yhtää mitä siihe vastasin. Enkä tiiä mistä itekkään tiesin mikä masennus on. Mut miks en sillon puhunu kun tajusin sen, tosin kerroin toiselle kaverilleni joskus 5lk ja se ymmärsi mua tosi hyvin ja ymmärs miks käyttäydyin sil taval ku käyttäydyin, olin aika villi. Mut miksen kertonu kellekkään aikuiselle miltä musta tuntu? En ehkä ois täs voisin olla terve ja onnellinen ja nytkin tekemäs jotain muuta ku valittamas jossain demissä. Paranenko koskaan? Kaunko siihen menee? Entä jos en jaksa? Ainut asia jonka takia elän on se et en jaksa kuollakaan, enkä tahdo aiheuttaa kellekkään sitä tuskaa et menettää läheisen. Käyn nuorisopsykiatrisella ja on pieni toivo et kaikki voi mennä parempaan mut se pieni toivo on todella pieni. Mulla on vasta tutkimusvaihe käynnis mul on se mun haastattelu ens viikon torstaina ja sitä ennen yks käynti ja sit jossain vaihees se haastattelu mis vanhemmat on mukana. Yritän vaan olla silleen et mä parannun mä parannun kaikki on sit hyvin mä saan hoitoo mä parannun, mut se ei toimi, oikeesti ajattelen et en voi parantua en voi en jaksa.