Alotin uudessa työpaikassa viimeviikolla j tarkoitus olis jatkaa siinä opiskelujen ohella. Samaan aikaan kanssani aloitti toinenkin.

Ja tämä toinen on mukava ja kestää kiitettävän hyvin huonoa huumoria ja juttujani. Meillä on yhteisiä keskustelunaiheita.

Mutta se työpuoli ärsyttää. Hän ei voi tehdä mitään oma-alotteisesti, kaikkea pitää erikseen pyytää. Tekisin monesti töitä mieluummin yksin, ellei ole käsketty tehdä yhdessä. Yhteistyö on voimaa joo ja helpottaa monesti töitä, mutta joskus taas hidastaa kun itsellä on oma tapa toimia, ja toisella oma. Sitten pitää sovitella tavat yhteen, vaikka mieluummin tekisi toisin ja ehkä nopeammin. Jos teen töitä yksin ja hän saa omansa valmiiksi toisaalla, hän tulee sitten auttamaan. Tämäkin voisi olla hyvä juttu, mutta kun se tapahtuu aina, eikä hän itse voi aloittaa muita juttuja jo.

Jos tehdään yhdessä asiaa x, mutta välissä tulee asia z johon ei tarvita kahta, kysyn monesti että kumpi menee, minulle käy miten vaan. Kaveri sanoo aina, että mennään yhdessä, vaikka ei tarvita kahta. Jos pyydän häntä käymään tekemään työn z välissä, hän ei mene, mutta jos menen itse, hän tulee perässä. Yhteiset työt menevöt monesti niin, että minä teen ja hän esittää tekevänsä eikä tee kunnolla.

Neuvon pyytäminen on hänelle varmaan ylivoimaista. Jos työhön tarvitsee apua, hän ei ikinä voi sitä käydä pyytämässä vaan odottaa että minä menen, tai seuraa lammasmaisesti perässä edes puhumatta mitään. Ärsyttävää tämä lammasmaisuus ja oma-alotteisuuden puute, vaikka toisaalta mukava ihminen onkin.

Sekava vuodatus, mutta ehkä saatte selvää. En viitsi kavereillekaan hirveästi avautua, koska monet tuntevat työparini, joten avaudun sitten tänne.