Otsikon ajatus tulee ilmi lähes keskustelussa kuin keskustelussa, jos aiheena on lapsien hankkiminen tai hankkimattomuus. Minua tuo lausahdus kuitenkin ottaa suunnattomasti päähän, koska se antaa adoptiosta vanhemmaksi tulemisen tapana ihan väärän kuvan: ei, aina ei voi adoptoida. Adoptio ei ole mikään ruusuinen ja helppo tie tulla vanhemmaksi.
1) Adoptioon annettavien lasten määrä vähenee kaiken aikaa. Lasten lähtömaissa elintaso on vuosikymmenten mittaan parantunut ja mm. kohentuneet mahdollisuudet ehkäisyn käyttöön pienentävät ei-toivottujen lasten määrää. Tämä johtaa kohtaan 2 ->
2) Adoptiolasta haluavia on enemmän kuin adoptiolapsia. Potentiaalisten vanhempien elämää syynätään todella tiukasti, koska ensinnä halutaan taata adoptoitavalle lapselle paras mahdollinen elämä ja toiseksi jakaa rajallisia resursseja mahdollisimman hyvin. Ei todellakaan tarvitse olla mikään toimeentulotuella elävä kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava rapajuoppo saadakseen adoption suhteen hylkäävät paperit, vaan karsinta on oikeasti aika rajua. Suomen asettamat rajoitteet ovat vain yksi asia, toinen on lapsia lähettävien maiden kriteerit: kukin saa vapaasti määritellä ehtoja mm. avioliiton kestolle, adoptiovanhempikandidaattien iälle ja sallitulle syylle ryhtyä adoptioprosessiin.
3) Adoptointi voi kestää. Ja kestää. Ja kestää. Eikä mikään ole varmaa, ennen kuin lapsi oikeasti istuu lentokoneen viereisellä penkillä. Prosessi voi käytännössä kariutua sen missä tahansa vaiheessa. Adoptioprosessin alusta lapsen saamiseen voi kestää mitä tahansa kahden ja kymmenen vuoden väliltä, kotimaisissa adoptioissa kuulemma joskus jopa tätäkin pidempään! Monet adoptiota hakevat tulevat odotteluaikana liian vanhoiksi ja joutuvat jonosta pois.
4) Adoptiolapsilla on monesti hyvin rankka tausta ja se voi näkyä lapsen elämässä monella tapaa. Iso osa Suomeen ulkomailta adoptoitavista lapsista on tavalla tai toisella sairaita. Esimerkiksi hyvin yleiset lukihäiriöt ovat vielä kesyä kamaa, lapsissa on myös vammaisia (esim. downin syndrooma), äidin raskaudenaikaisen päihteidenkäytön vaurioittamia (FASD) tai varhaisiän puutteellisen kiintymyssuhteen vuoksi psyykkisesti sairaita. Adoptiolapset ovat esim. kodin ulkopuolelle sijoitettujen tilastoissa yliedustettuja siitäkin huolimatta, että heidän vanhempiensa pitäisi periaatteessa olla tiukan seulan vuoksi parasta AAA-ryhmää. Adoptiolasta hakevan parin on kylmästi valittava, millaisia vammoja tai sairauksia he voivat lapsellaan sietää.
5) Maailma ei ole täynnä hylättyjä lapsia, kuten yleensä argumentoidaan. Tai toki ON, mutta adoptoitavaksi kelpaavia heistä on vain pienen pieni osa. Adoptio on raskas toimenpide ja vaikka se on tulevan vanhemman näkökulmasta toivottava ja monille ainoa väylä tulla vanhemmaksi, liittyy siihen myös eettisiä ongelmia, ja lapsen kannalta ensisijaista on löytää hänelle turvalliset aikuiset, jotka voivat huolehtia tästä kotimaassaan.
En sinänsä halua adoptiota vaihtoehtona mustamaalata ja toki ryhtyisin itsekin adoptioprosessiin jos se olisi ainoa keino saada lapsi, mutta vituttaa lukea sitä, miten helppona vaihtoehtona adoptiota aina heitellään.