En tiedä mistä aloittaa. On vaan niin paha olla että tuntu kun tukeihtuisin. Ulospäin näyttää siltä kun olisin ihan kunnossa hymyilen ja olen sellainen kuin aina ennenkin, mutta sisältä olen aivan rikki. En näytä mun tunteita kenellekkään vaan pidän ne sisälläni, enkä pääse purkamaan niitä kunnolla mihinkään. Itken vain jos paha olo yltyy niin kovaksi etten muuta voi ja sillonkin niin ettei kukaan saa nähdä.

Mua on kiusattu koulussa ja kisataan edelleen. Se on vaikuttanu muhun tosi radikaalisti ennen olin reipas ja aktiivinen säätäjä, mutta nykyään oon ujo ja rauhallinen. Myös mun äidin jatkuva alistava käytös on syyllinen tähän pahaan oloon. Oon aina ollut tosi itsekriittinen ja kun jatkuvasti oon saanu kuulla et en riitä, en oo tarpeeks hyvä niin se on saanu mun itsetunnon ihan nollaan. En luota itteeni yhtään ja mun vähän liiallinen itsekriittisyys vaan jatkuvasti saa mut tuntemaan et en kelpaa. Kaikki muut on parempia, kauniimpia ja hauskempia kun minä tai tältä musta ainakin tuntuu. Mulla ei oikeen oo kavereita, koska oikeestaan kukaan ei viihdy mun seurassa. Nekin joita on nii en nää kun yhtä niistä oikeestaan koskaan kun asuvat toisella paikkakunnalla. Sitten tämä jota näen ja joka on kaikista tärkein mun kavereista, josta pystyn lukemaan kaiken vaikka se ei sanoisi mitään puhuu jatkuvasti kuolemasta ja sillä on tosi rankkaa ja vaikka pystyn puhumaan sille kaikesta niin en halua vaivata sitä kun sillä on kans tosi paha olla. Myös se et pelkään jatkuvasti et tää kaveri jonain päivänä lähtee ja jättää mut yksin lisää tätä pahaa oloa. Oon aina ollut sellanen et huolehdin mun kavereista ja niiden hyvinvointi on mulle paljon tärkeempi kun omani. Ja sit pelkään kans jatkuvasti omaa kuolemaa järkyttävien kipujen takia jotka on kestäny jo melkee viis vuotta ja lääkärit epäilee et mulla olis joku juttu sydämessä ja pelkkä ajatus ahistaa. Eniten ehkä just tän kaverin takia koska tiiän et se ei kestäis sitä et lähtisin.

Tästä tuli nyt tosi sekava, mut toivon et ees joku tajuis mua. :(