Tällasia keskusteluja on varmaan satoja, mut teenpä taas uuden... En yleensä juuri itke, mut tänään puhelimessa puhuessa murruin täysin. Tajusin, miten yksinäinen todella oon. Oon jo päälle parikymppinen enkä oo koskaan seurustellut tai edes säätänyt. Kavereita on aina ollut tosi vähän ja suurimman osan ajasta ei ollenkaan. Välillä jaksan ajatella, et oisin hyvä ystävä tai rakastettu jollekin, mikä sekin tuntuu pahalta. Pahimpina päivinä vaan ajattelen, miten oon ansainnut tän kaiken ja että oon vaan niin viallinen, ettei kukaan jaksa miuta. Masennus vielä pahentaa näitä ajatuksia. Aloitan syksyllä uuden alan opiskelun ja pelottaa, että yksinäisyyteni vain jatkuu ja jatkuu, erityisesti kun nyt on näitä koronarajoituksia.
Ois mahtavaa jos joku pystyis samaistumaan näihin tunteisiin ja kertomaan omia ajatuksiaan yksinäisyydestä. Vertaistuessa on voimaa <3